sunnuntai 21. elokuuta 2011

Naiset paitsiossa (2006)


Offside
Iran

Iranin oikeamielinen pappishallinto joutuu jälleen kerran Suuren Saatanan (FIFA) koettelemaksi, kun ketale viekoittelee persialaisnaiset salakuljettamaan mukanaan kansallisstadionille massatuhoaseista turmiollisinta – kehonsa – ja tätä vaaraa torjuessa pitäisi samalla saada tehtailtua Bahrainia enemmän maaleja ja sitä myöten moderni kansallinen sankaritarina. Elokuva koostuukin naamioituneiden tyttöjen ja vänrikkinsä pelossa ja nuhteessa elävien varusmiesten välisestä hipasta Azadin potkupallopyhätöllä.

Kovin todellisuudesta irtautuvaa juonikuviota tässä ei siis ole, todentuntuista draamaa sitäkin enemmän, mitä lähes dogmaisaan askeettisuuteen menevä toteutustapa vain korostaa; toisissa olosuhteissa Panahi olisi voinut päätyä tekemään pätkän dokumenttina, sen verran arkista hameväen yritys punkea valeasussa iranilaisiin urheilujuhliin ilmeisesti on – inspiraation auteur sai kuulemma oman tyttärensä kokemuksista ko. lainrikkomisen tiimoilta – mutta kun tämänhetkisten vallanpitäjien rikosoikeuden tulkinta on mitä on, olisivat hypoteettisen oikeiden tilanteiden informaatioelokuvan esiintyjät voineet saada osakseen ”hivenen” rankempia rangaistuksia kuin Usko Santavuori aikoinaan.

Kun kehys, johon elokuva itsensä asettaa (yhteiskunnalliset olosuhteet), ovat tällaiset, voisi heikommalla pelisilmällä varustettu elokuvantekijä aiheen sisältämien traagisten ja koomisten mahdollisuuksien laiminlyönnillä kompuroida itsensä ohella tuotoksensakin varsin heikkoon jamaan – vaikka naisten osallistumiskieltoa ylläpitävä taho ja sen keinot ylläpitää sääntöä ovat tosielämän tapahtumien vuoksi vakavia, ei pidä sivuuttaa sitä absurdiutta, joka sääntöön ja sen perusteisiin, saatikka siitä seuraavaan vastareaktioon liittyy. Erityisen hienosti kääntöpuolet korostuvat pidätysaitaukseen tuodun, patriarkaatin ohella Niken tuotesijoittelun uhriksi tulleen tytön ja tämän tuohtuneen isän välillä. Vaikka henkilöitä ei juuri alustetakaan ennen stadionin tapahtumia, ei isän raivo vaikuta perustuvan niinkään ylpeyteen vaan huoleen; vaikka pidätetyt naiset toiminnallaan kyseenalaistavatkin säännön järkevästi, heille ei vastata tolkulla, ehkä pahimmillaan enemmänkin kepillä.

Voikin olla, että juuri tämän vuoksi Panahin elokuva joutui kieltoon kotimaassaan – se esittää tavallista elämistä iranilaisessa yhteiskunnassa kaikkine ongelmineen, muttei koita väkisin keksiä niille virallisen opin mukaista vastausta. Kun pidätysaitaukseen raijataan sukupuolensa vuoksi katsomosta poistettujen jatkeeksi aidon fyysisen vaaratilanteen synnyttänyt posauttelija, ei naisia ole murrettu, ainoastaan ärsytetty. Huolimatta siitä, että tytöt ovat periaatteessa varusmiesten pidättämiä, ei vartijoilla ole missään vaiheessa henkistä yliotetta vangeistaan – nimenomaan siksi, etteivät sotilaat itsekään ole ihan varmoja pykälien tolkullisuudesta, kunhan ovat hoitamassa lakisääteistä velvollisuuttaan; sotilaiden voisi sanoa hävinneen, jos he edustaisivat jotain vastavoimaa elokuvan naisille – tai yhtään millekään.

Terävä dialogi – josta osa lienee puhtaasti improvisoitua - tuo ristiriidan synnyttämät konfliktit iskevällä tavalla esille, saaden sekä nauramaan että ajattelemaan. Rami Agamin ja Mahmoud Kalarin koruton käsivaralla suoritettujen kamera-ajojen ja pitkien, staattisten otosten yhdistelmä luo hieman itseään toistavan ja ennakoitavan, mutta teemaan sopivan kuvan. Näyttelijät suoriutuvat osistaan tasaisen hyvin, joskin eräs erityinen kaksikko luo – kuitenkin ilman keskinäistä konfliktia – hienon kontrastin toistensa hahmoille. Shayesteh Irani on ilmaantumisestaan asti selkeästi omanarvontuntoisin ja määrätietoisin kriminaaleista, hätääntyneen Sima Mobarak-Shahin paljastuessa vaikeaan tilanteeseen läheisen vuoksi heittäytyvänä jalkapalloapaatikkona.

Kaiken kaikkiaan tässä olisi pikkubudjetin mainiota arjalaista arkirealismia, jos hivenen tylsät (joskin kokonaisuudessa sivuseikaksi jäävät) kuvaan, sen liikkeeseen ja leikkaukseen liittyvät ratkaisut eivät häiritse.

4/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti