Kanada
Iästä ja terveydentilastaan huolimatta sinnikäs kulkuri päätyy pikkukaupunkiin, jossa pääsee parahiksi todistamaan Draken sukukunnan järjestämää katuperformanssia - velimiehen uhrattua itsensä viihteen alttarille perheen päämiehen jälkikasvun suosiollisella avustuksella, yleisöä patistetaan jatkamaan normieloaan yhtä kokemusta (traumaa) rikkaampana. Pian rähjäinen ulkopaikkakuntalainen havaitsee päätyneensä törmäyskurssille kyseisen perheen kanssa asetuttuaan puolustamaan Abbya, viihdemaakareiden kiikariin joutunutta prostituoitua, eikä tilanteesta selvitä ilman Remingtonilla vahvistettua oman käden oikeutta.
Vigilanttifilmi itsessään on kontroversaaliudessaan kiinnostava genre, tämän nimenomaisen rainan onnistuessa luomaan maailman, jossa virallinen esivalta osoitetaan nimenomaisessa tilanteessa voimattomaksi – tekijöiden taidosta riippuen elokuva voi olla kertomus yksittäisen ihmisen epätoivoisesta, katkerasta ja/tai kiukkuisesta ratkaisusta probleemalle, jossa väkivallan monopolisoinut yhteiskunta jättää jostain syystä suojelutoimensa täyttämättä, tai vaihtoehtoisesti henkisesti epäkypsä, keskeneräisistä ajatusketjuista johdettu tappofantasia.
Hobo with a Shotgunin tapauksessa katsoja ei joudu arvioimaan tämän aspektin onnistuneisuutta, sillä genren valtavirrasta, sanoisiko perinteestä, poiketen se ei pyri asettamaan tapahtumiaan etäisestikään todellisuutta vastaavaan Kanadaan. Elokuvan alussa voi kuvitella kulkurin jäävän pois junan kyydistä sisällissodan Venäjällä, luhistuvassa Jugoslaviassa tai tämän päivän Somaliassa, siellä vain kasvaa havupuita ja kadulla puhutaan englantia; kaupunki on ulkokuorestaan huolimatta niin voimakkaasti irrallaan ympäröivästä maailmasta, että sadistikyttä voi kailottaa sireenit vilkkuen pieksävänsä huoria hengiltä ja kaupungin napamies käyttää TV:tä uhkaillakseen asukkaiden lapsia. Paikallisvallan – virallisen tai epävirallisen – yläpuolella ei ole enää mitään suurempaa voimaa, korruptio tai salaliitto ei käsitä naurettavia mittaluokkia. Todellisuus on kuin fantasiamaailmaan siirretty western.
Toinen vaihtoehto on, ettei kulkurin käyttämä juna kulje maallisia pysäkkejä, vaan vanhus jäi pois jonkinlaisessa urbaanissa helvetissä. Pelosta sikiävä kansalaisten välinpitämättömyys ja passiivisuus mahdollistavat ydinperhettä hajottavien nilkkien toiminnan vapauden; jos perheenjäseniä ei vie riistäjäparittaja, kaduilla päivystävät jengit tai näiden isäntä Drake, sen tekee näistä traumoista luhistunutta ihmisrauniota hyväksikäyttävä kotivideomaakari. Mikäli elokuva ei olisi niin ilmiselvää viihdettä, tämän voisi kokea tosielämän ongelmien vähättelynä, elokuvan karikatyyrikollisten edustamien ilmiöiden ollessa läsnä tässäkin elämässä, tosin ilman sarjakuvamaisen fiktion keventävää siunausta.
Siinä missä muuta väestöä pidetään hallinnassa pelolla kaiken menettämisestä, on paikallisista tavoista ja ajatusmuoteista vapaa vierailija kuin haluamisen ja omistamisen ikeestä vapautunut, aforistisia mietteitä lateleva buddha vanhalla viinalla maustettuna – hän kykenee vain saavuttamaan jotain. Ajatus on kuitenkin kulkurin kohdalla ulkokohtaisesti kosmeettinen, sillä eiväthän kaupunkilaisetkaan tosiasiassa omista mitään, Draken kyetessä ottamaan näiltä kaiken, jos sille päälle sattuu. ensimmäisenä asian oivaltaa kerran liian usein diktaattorin sekopääpoikien ahdistelemaksi joutuva Abby – vaikka vapautuminen ei ainakaan ole ikeessä oloa helpompaa, valaistuminen helpottaa prosessia.
Rutger Hauer tekee kiinnostavan roolin statuksestaan huolimatta sitkeänä ja oikeudenmukaisena pultsarina, ja Molly Dunsworth vastaavanlaisesti yhteiskunnallisen asemansa tarjoamalle uhrin roolille palttua antavana Abbyna, vaikka käsikirjoitus jättääkin syväluotaavalle kehitykselle nihkeästi tilaa – rehellisessä viihdeleffassa tämä ei ole ylitsepääsemätön ongelma, ja Haueria nyt katsoo vaikka puhelinluetteloa tavaamassa. Hahmot elävätkin yksiuloitteisia luonnehdintojaan enemmän näyttelijäsuorituksista. Robb Wellsin ja Nick Batemanin ääliöäpärien ohella mieleen jää Brian Downey lyömällä reippaasti yli kanssaeläjiään pelon vallassa pitävänä sosiopaattina.
Kerronnallisesti Hobo with a Shotgun on melko tyypillinen kostoelokuva, joskin tavanomaisuus on kuorrutettu tromamaisella mätöllä, halvoilla erikoistehosteilla ja järjettömillä juonenkäänteillä. Tuottajia karkottaneet ratkaisut väkivallan esillepanossa ja juonessa yleensä luovat tunnelmaa, jossa ei voi luottaa sankarienkaan selviytymiseen jokaisesta tilanteesta ehjin nahoin. Vuosikymmeniä takaperin kulta-aikaansa eläneiden elokuvabrändien (Cannonin ja Troman) ohella kasaritunnelmaa tuovat soundtrack, puvustus ja rekvisiitta. Aikakausikuvaus ja kanadalaisuus kokevat jonkinlaisen elokuvan vinksahtaneen logiikan mukaisen synteesin Bricklinissä, tuossa autojen ruotsalaisdemarissa.
Tinkimätöntä, joskin juonellisesti ja kerronnallisesti ohuehkoa roskatribuuttia hyvillä näyttelysuorituksilla ja tukevasti poskeen sijoitetulla kielellä.
4,5/5
Imdb
Elonet
Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti