Dværgen; Sinful Dwarf
Tanska
Raina lähtee varsin psykedeelisesti käyntiin, kun selkeästi yli-ikäinen pikkutyttö keskeyttää ruutuhyppelyhetkensä havaittuaan lelukoiraa ulkoiluttavan, lyhyenlännän Olafin. Salamyhkäinen pikkumies houkuttelee tytön perässään yhdessä nostalgisoivan alkoholistiäitimuorinsa kanssa pyörittämälle motellille, jonka ullakolla ko. jääkaappikunnan perheyritys hankkii heroiinilla ja ihmiskaupalla sivutienestejä. Nerokkaiden alkutekstien jälkeen taloudellisesti epäonnekkaat Peter ja Mary vuokraavat yksiön kyseisestä mörskästä ja alkaa tapahtua…
Syntisen kääpiön päräyttävän aloituksen jälkeen juonen kulku hidastuu jonkin verran. Tuntuu, että leffa toimisi huomattavasti paremmin puolisen tuntia lyhyemmässä muodossa, sillä huolimatta siitä, ettei tasaisesti ripotelluissa, miesosapuolen pulisonkeja ja sängynjalkaa zoomauksen arvoisina (kenties eroottisina?) pitävissä akteissa luonnollisestikaan edetä mihinkään suuntaan, junnaa leffa välillä pahasti niissäkin kohtauksissa, joissa näyttelijöillä on vaatteet päällä; Mary saattaa jumittaa hypistelemään huoneen irtaimistoa tai emännöitsijä jauhamaan paskaa toisen pulimantan kanssa.
Monessa kohtauksessa seikan voisi kokea myös hahmoa taustoittavana elementtinä, mutta kiinnostavuutta heikentävät flegmaattinen ohjaus ja roolisuoritukset. Viihdearvoltaan sinänsä kohdillaan olevaa dialogia jaksaisi seurata tarkkaavaisemmin, jos sanoissa olisi edes hiven eläytymistä. Pahikset, Clara Keller ja etenkin nimiosan Torben Bille korostuvat tämän tolperoinnin keskellä erikoisilla esityksillään. Syntisen kääpiön jälkeen sellaisissa eittämättä näkemättäkin mestarillisissa klassikoissa kuin Skorpioni pöksyissä (1977) ja Hämähäkki väärinpäin (1978) nähty, kotimaassaan maineikaskin Bille joko eläytyy omaperäisesti arvaamattoman Olafin osaan tai sitten ei osaa näytellä. Esityksessä on kuitenkin jotain hypnoottista, joka saa paikoin hapuilevan kiinnostuksen palaamaan välittömästi, kun häijy rääpäle pääsee toteuttamaan monimuotoista sadismiaan.
Sillä Olaf itse jää koko elokuvaa ajatellen varsin enigmaattiseksi. Siinä missä vastoinkäymisten katkeroittama äiti näkee kidnappaukset, huumekaupan ja parituksen elinkeinona yhtä lailla kuin motellipalvelunkin, tuntuu puuha pojan kohdalla olevan kutsumus. Ei selviä, onko kääpiö oppinut pahoille tavoille äidiltään vai onko pahuus jotain sisäsyntyistä. Elokuva poikkeaa kauhuelokuvien tavasta kuvata kehitysvammaiset toisten ihmisten pahuuden työkaluina, sillä Olaf on äitinsä rinnalla vähintään tasavertainen toimija toteuttaessaan vapaasta tahdosta omia perversioitaan ja harjoittaessaan itsenäisesti moraalisesti ambivalenttia liiketoimintaa.
Ja huolimatta ajoittaisesta verkkaisuudesta on elokuvassa monta itsessään viihdyttävää ja toimivaa kohtausta, esimerkiksi uraansa laulajatar Lila Lashina muistelevan emännöitsijän lattarinumero, jota säestävät paitsi Olafin piano myös rytmisesti esiintyvät pakarat. Lopussa tunnelma alkaa jo osoittaa tiivistymisen merkkejä, narkkareihin halveksivasti mutta itse huumekauppaan vihamielisesti suhtautuvan ympäristön kääntäessä kelkkaansa. Myös elokuvan äänimaailma ja vino valaistus luovat näyttelijöitä enemmän tunnelmaa moniin kohtauksiin.
Rikosjännärin, kauhuelokuvan ja seksikomedian akselilla huiteleva Syntinen kääpiö on hämmentävä yhdistelmä kiinnostavia ideoita, mieleenpainuvia yksittäisiä kohtauksia mutta myös hankalia suvantovaiheita.
2/5
Syntinen kääpiö on omalle aikakaudelleen tyypillistä sairaan pervoa sotkua jossa kokeillaan kaikkia rajoja joita vasta 1960-70-luvulla uskallettiin koetella. Läntisen maailman kulttuurinmurros puritaaniselta 50-luvulta uuteen sukupuolisen vapauden aikaan toi mukanaan myös tämänkaltaisia levottomia ja häiriintyneitä elokuvia joissa annetaan palaa. Vastaavia kuin Verinen kääpiö olivat mm. USA.ssa Russ "Meijeri" Meyerin seksploitaatio-leffat joissa herkuteltiin täysillä "tissi-pylly-karkkikaupassa" mutta tasokkaammin. Kakkaa edelleen, mutta laadukkaammin paketoituna.
VastaaPoistaOlaf on häijy pikku sadisti joka nauttii kun saa tehdä ullakolle kahlituille alastomille naisille kaikenlaista pahaa, kuten pumpata heihin heroiinia ja tehdä seksuaalista väkivataa kävelykepillään. Siinä missä Olafin äidille kaapatut tytöt ovat pelkkiä seksiorjia ja bisnestä. ovat ne Olafille hänen kieroutuneiden seksuaalisten fantasioiden toteutuksen välineitä. Lopussa sekä äiti että poika kokevat ansaitsemansa lopun, joskin liian nopeasti ja armeliaasti.
Nykypäivänä Verisen kääpiön kaltainen tekele ei pääsisi missään nimessä levitykseen. Siinäkin on ongelmansa, sillä seksuaalisuuden yliproblematisointi luo äärimmäisen ylivarovaisuuden ilmapiirin jossa luovuuden rajoja painetaan liiaksi kasaan ja stigmatisoi pornoa ja erotiikkaa.
Verinen kääpiö on kuitenkin turha ja huono elokuva joka muistuttaa yhdellä kotikameralla filmattua amatöörisekoilua.