Britannia, Yhdysvallat
Omat ensikokemukset Hellraiserista ovat kaukaa lapsuudesta, jolloin elokuvan nimi ja itse tarina jäivät vielä tuntemattomiksi. Yhden nähdyn kohtauksen perusteella minulla oli kuitenkin tietyt mielikuvat elokuvasta aina siihen asti, kun sen vähemmän-kaukaa lapsuudesta sitten tulin katsastaneeksi. Siinä harmaaseen huoneeseen aukeaa kätketty väylä synkeään käytävään, johon kirkkaan huoneen valo tuntuu uppoavan. Tyttö astuu tähän kammioon, ja aikansa kuljettuaan näkee hahmon vasten kaaleaa valoa. Lähemmällä observoinnilla vastaantulija osoittautuu kookkaaksi, seiniin nojaavaksi olioksi, jolla on torahampainen, nyljetty pää mahassa ja hartioiden välissä kookas lerssi. Haluttomana hieroa lähempää tuttavuutta olion tai sen elimien kanssa, rientää tyttö tulosuuntaansa, sekasikiö perässä. Räkänokan rohkeus ei riittänyt silloin seuraamaan, miten tilanne päättyi.
Vaikka olion anatomia oli lapsuuden muistikuvissa kehkeytynyt vielä häiriintyneemmäksi kuin mitä se tosiasiassa oli, jäi tästä elokuvanäytteestä jotain, mikä on lukuisista uusintakatseluista huolimatta säilynyt muuttumattomana: tiivis, unenomainen ja paikoin aidosti pelottava tunnelma.
Oikeastihan elokuva kertoo Lontooseen paluumuuttavasta Juliasta ja Larrysta, jotka ovat muuttamassa jälkimmäisen suvulle kuuluneeseen omakotitaloon, joka on saanut rauhassa ränsistyä siitä asti, kun perheen tuhlaajapoika, Larryn veli Frank toi interreilausta eksoottisemmalta ulkomaankiertueelta mukanaan Rubikin kuution vähemmän-amoraalisen sovelluksen. Aparaatti tuli kutsuneeksi sadomasohenkisiä vierailijoita jostain rajan takaa, ja nämä päättivät viedä Frankin mennessään. Nykyisten asukkaiden rymsteerauksen yhteydessä velipojalle kuitenkin tuntuisi aukeavan verinen mahdollisuus paluuseen Frankiin vielä tämän eläessä vetoa tunteneen Julian avulla. Larryn ohella Kirsty, tämän tytär ensimmäisestä avioliitosta, alkaa havaita Julian käytöksessä (puhumattakaan talon ullakosta) jotain mätää.
Tunnelmansa puolesta Hellraiser on kasarikauhuna poikkeuksellinen. Kun pinnalla olivat puukkohippaan perustuvat slasherit (sekä splattervoittoiset kauhukomediat), kirjoittamisen ohjaamiseen vaihtanut Clive Barker tuli tehneeksi omaa tyyliään paperilta valkokankaalle siirtäneen, vahvasti itsensä näköisensä elokuvan saarivaltakunnassa, jonka oma kauhutuotanto oli tuolloin jo nuukahtanut. Kun miettii BBFC:n (ja toisaalta MPAA:n) asennoitumista kameralla esitettyä sikailua kohtaan noin niin kuin yleensä, vasten Barkerilla toistuvia, hurmetta ja seksuaalisuutta käsitteleviä teemoja, jää vaikutelma aidosti omaäänisestä teoksesta.
Eikä Hellraiseria onneksi tarvitse kehua ainoastaan rohkeana tuotannollisena kokeiluna, sen tunnelman ollessa erinomainen. Keskushenkilöitä ei olla kirjoitettu pelkästään muutaman luonnehdinnan pituiseksi tykinruoaksi, joiden häveliäisyydestä saattaa päätellä, missä järjestyksessä molarimaskiin sonnustautunut murhaaja tulee pistämään nämä lihoiksi; Cottonit ovat keskenään vuorovaikuttavia, tunteita osoittavia olentoja, jotka toisissa olosuhteissa eivät kai olisi päätyneet näin tragedia-alttiisiin puitteisiin. Aikansa teinintappajaisista poiketen Barker on myös tullut miettineeksi hahmojensa lihallisia aspekteja, joita ei käsitellä niinkään tuomittavina vaan inhimillisinä piirteinä; vaikka Juliaa ollaankin pidetty pahiksena, on tämän motiiveja – kaipuuta ja intohimoa - helppo ymmärtää, vaikka menetelmät kyseenalaisia ovatkin. Mitä katsoja itse tekisi vastaavissa, jos nyt arkisemmissa olosuhteissa.
Näyttelijäsuoritukset ovat tunnelmaa ajatellen pääosin toimivia, joskin lopussa hahmot menevätkin perinteisempien kauhugenren arkityyppien piiriin - (eniten roolissaan haparoivan) Ashley Laurencen Kirstey scream queeniksi ja Clare Higginsin Julia kliseisemmäksi äitipuoleksi. Toisaalta Andrew Robinson pääsee vetämään railakkaammin, hieman hissukan hahmon ”kuoriutuessa” esiin.
Aidosti pelottavan atmosfäärin ohella mukana on toki muutama säikytykseen tai tappohippaan (ks. tekstin alku) perustuva jännitystä kehittävä ratkaisu, joskin näissä vallitseva salamyhkäisyys ja outous estävät kokonaiskuvan; esimerkiksi jatko-osissa ja muussa mediassa rautalangasta väännetyt kenobiitit on tässä luonnehdittu varsin ylimalkaisesti, ollen vielä paremminkin osa muuta elokuvan mystistä kauhugalleriaa kuin sen keskipiste. Siinä missä ihmiset suorittavat veritekoja omien halujensa ohjaamana, tekevät kenobiitit sen ainoastaan omien sääntöjensä puitteissa – molempia tahoja yhdistää hedonismi, mutta toisessa pätee voimakkaampi (ja lopulta itsetuhoisempi) individualismi. Unenomainen, turhan alleviivauksen välttävä tunnelma jättää katsojan mielikuvitukselle paljon liikkumavaraa.
Teknisesti elokuva on jo paikoin vanhentunut, loppusuoran tietokonetehosteiden jo koetellessa muuten ehyttä linjaa – olkoonkin, että budjetin asettamien rajoitteiden puitteissa Barker ja tämän tuttu animoivat laseroinnit itse alkoholikyllästeisen viikonlopun aikana. Lavastuksessa ollaan tehty kylläkin oikeasti vaikuttavia toteutuksia. Muuten käsityönä toteutettu kaluttavan lihan muovaaminen näyttää hienoisesta vahamaisuudestaan huolimatta viihdyttävän ilkeältä, vaikkei ihan vedäkään vertoja Barkerin kirjoissaan maalaamille verikekkereille – syynä tähän tosin lienee tekijöitä enemmän moraalinvartijoiden tarkemmin valvoma ilmaisuväline. Moni kohtaus näet kuvattiin alkujaan määrätietoisesti rujommiksi kuin elokuvan lopullinen kuvasto, jotta sensuuri ei saksisi tekelettä täydeksi torsoksi. Haaveena ainoastaan siintää kaukana horisontissa unelma julkaisusta, jossa nämä leikkaamon lattialle päätyneet turmiolliset elementit voisi yhdistää Barkerin alkujaan kaavailemaan elokuvasävellykseen - Christopher Youngin orkesteriääniraita on kauniin aavemainen, mutta tuottajien hylkäämän Coilin industrial olisi silti ollut piste iin päälle.
Kaiken kaikkiaan ajatuksia ja tunteita herättävä yliluonnollinen kauhu, jonka voimakas tunnelma, ilmeinen verisyys ja pinnan alla kytevä seksuaalisuus voivat tosin nostaa katsomiskynnystä. Loppupuolella hiipuva omaperäisyys ja taloudellisista rajoitteista johtuva tiettyjen osa-alueiden kömpelyys syö hieman yleisvaikutelmaa.
4,5/5
Imdb
Elonet
Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti