Yhdysvallat
Viittä vaille kroppaansa koskevan rakennusprojektin loppuun saattaneen Breen loppusilaus kohtaa vastatuulta, kun ilmenee tämän pistäneen opiskeluaikoinaan (vielä mies ollessaan) alulle pojan. Seksi- ja päihdekaupalla itsensä elättävän Tobyn kippaaminen tämän kasvattivanhemmille ei menekään ihan niin kuin sokeroidumman vireen omaavissa elokuvissa, ja Bree joutuukin korjaamaan määränpäänsä poikansa lapsuudenkodista Kentuckysta Kaliforniaan, jälkikasvu kun elättelee näyttelijänuraa genre-elokuvissa.
Ja raflaavasti voisi kai kirjoittaa, että Bree joutuu samalla korjaamaan suhtautumistaan omaan menneisyyteensä. Sukupuolta ja sukupuolisuutta käsittelevä road movie heittää kaksikon tilanteisiin, jotka ovat vaihtelevalla osuvuudella vertauskuvallisia. Käsikirjoituksessa onkin jos jonkinlaisia teemoihin – erityisesti transsukupuolisuuteen – liittyvien mielikuvien, kysymysten ja argumenttien pohdintaa, eikä elokuva toisaalta ole yksiulotteista agitaatiota; vaikka hahmot päätyvätkin elementtejä pyörittelemään, ei synny ristiriitaa näiden luonteen ja tekojen välillä – aiheen henkilökohtaisuudesta huolimatta ei sorruta luennoimaan tai tekemään äkkivääriä suunnanmuutoksia (ainakaan ennen tyydyttävää kypsyttelyä). Summaavasti voisi kai sanoa elokuvan pyrkivän tiettyjen kysymysten äärelle, muttei tiettyihin vastauksiin.
Ja voi luoja kun Felicity Huffman tekeekin vakuuttavan suorituksen pääosassa. Kapeasta sosiaalisesta liikkumavarastaan johtuen (ainakin ensi alkuun) tiettyjä maneereita, suorastaan stereotypioita toteuttava Bree joutuu (tai ainakin uskoo joutuvansa) nykylääketieteen havaintojen valossa (epäreilusti?) ansaitsemaan oikeuden sukupuoleensa vallitsevassa ympäristössä – pinkkiä ja pakkelia pitää olla, mieluiten liikaa kuin liian vähän eikä lesboilussa siitetylle pojalle viitsisi ihan koko totuutta paljastaa. Reissun aikana näiden suojamuurien tarpeellisuus tulee ulkoisten voimien – kuten yhden opportunistisen hipinretkun tai joviaalin tilanomistajan – turvin kyseenalaistetuksi, ja näyttelijätär mukautuu tähän kehitykseen sekä koskettavasti että uskottavaksi – Duncan Tuckerhan pyrki aluksi saamaan Breen rooliin aitoa transsukupuolista, mutta kyllä (vaihteeksi tuottajana hääränneen) William H. Macyn rouvakin on osassa vakuuttava – tiedä näin maallikkona kuitenkaan onko sisältöönsä sanomaa hakevan elokuvan teemaa koskeva yleispätevyys sitten helpottava vaikutus ja onko Bree kuitenkin enemmän arkityyppi.
Ei Kevin Zegerskään ole huono Tobyna, pääosittajien välisen henkilökemian toimiessa hahmojen poikkeuksellisesta (uniikista?) suhteesta huolimatta. Biologisen isänsä omasta elämäntolasta johtuen ymmärrettävän epäilyttävään tilanteeseen merkillisen avuliaan ”evankelistan” kanssa joutuva miekkonen ei taustastaan johtuen liene helpoiten avautuva tuttavuus – kun kulissit alkavat osoittamaan rakoilemisen merkkejä, olosuhteet kehkeytyvät traagiseenkin suuntaan. Tästä huolimatta seassa on inhimillisyydestä johtuvan mekaanisen toiminnan ja rajoitetusta ruutuajasta johtuen paikoin yksiulotteisesti sutivien sivuhahmojen tuottamaa tilannekomediaa.
Suhde tiivistetään huoltoasemalla sattuvaan tilanteeseen, jossa Toby päätyy perheenisän silmätikuksi riiattuaan tämän tytärtä – huolimatta siitä, että Bree on omakohtaisesti todistanut poikansa vajaavaisuuksia (ja toisaalta jäänyt tästä vastavuoroisesti kiinni), hän ei hyväksy miekkosen pikaistuksissaan tehtyä henkilöprofiilia, vaan vastaa samalla mitalla – käsillä ei niinkään ole elokuva velvollisuudentunnosta (jota Breen äiti tuo osaltaan esille) vaan sinnikkäästä optimistisesta.
Teknisen puolen tasalaatuisuutta vasten hyviä näyttelijäsuorituksia. Käsikirjoituksessa havaittavissa uskottavuuden venyttämistä, joskin omasta vinkkelistä katsottuna ymmärrettävistä syistä. Haastavasta sisällöstään huolimatta näkemisen väärti, liikuttava ja viihdyttävä köröttelydraama.
3,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti