maanantai 12. joulukuuta 2011

Burial Ground: The Nights of Terror (1981)



Le Notti del terrore; Hautaholvi Helvettiin; Zombi 3

Italia

Tiluksillaan sijaitsevaa etruskien hautaholvia tutkivan professori tulee havainneeksi, etteivät nekropolin ruumiit olekaan vaihtaneet pysyvästi hiippakuntaa. Nälkäisten kalmojen onneksi tutkijan kartanolle on kokoontunut lauma vieraita, jotka näitä piirittävien elävien kuolleiden tapaan käyvät hitaalla.

Pseudonyymillä Musta Hämähäkki historiaan jäänyt, 1500-luvulla elellyt saksalaismunkki tuli nähneeksi ilmestyksiä koskien Antikristusta, ihmisten pakenemista metsiin ja Jeesuksen Volgassa suorittamia uimanäytöksiä. Pornomaakariksikin parjattu elokuvantekijä Andrea Bianchi koki hengenmiehen kirjoitusten sisältävän viittauksia kuolleiden paluusta maan päälle ja tulikin päättäneeksi zombibuumin aikana valmistuneen Burial Groundin ilmeisesti tekaistuun, saksalaismunkin nimiin merkittyyn profetiaan, jolla ilmeisesti pyrittiin apinoimaan George A. Romeron Dawn of the Deadissa (1978) kuultu Helvetin liikakansoittumista koskevaa repliikkiä.

Vaan eipä Bianchi ole muutenkaan nähnyt turhaa vaivaa peittääkseen rainan selkeän tavoitteen, hurmekyllästeisen zombi-invaasion esillepanon. Juonenranka lakkaa etenemästä jossain ensimmäisten parinkymmenen minuutin hujakoilla, minkä jälkeen keskitytäänkin ainoastaan kuvaamaan ihmisen ja zombin välistä brutaalia tahtojen taistoa. Pätkää katsoessaan joutuu ikäväkseen toteamaan, että jälkimmäinen taho taitaa tällä kertaa ansaitusti viedä voiton. 

Ei riitä, että näyttelijöille tuntuu olevan vaikeaa ylläpitää elokuvan hakemaa tunnelmaa sortumatta ylinäyttelyyn (mitä erikoinen dubbaus ei ainakaan kohenna) tai että vuorosanat ilmeisesti edustavat zombien ohessa sitä rajantakaista maailmaa, joka itseni kaltaiselle tavalliselle kuolevaiselle esittäytyy jossain määrin mielipuolisena. Edellä esitettyjen kalkkunaelementtien lisäksi näiden tunareiden eloonjäämiskamppailussa, jossa ovet jätetään sepposen selälleen, kätevät puolustautumiskeinot sen syvällisemmin perustelematta simppelisti unohdetaan kohtauksesta toiseen siirryttäessä ja yksinäisen ruumiin lähestyessä noin puolen metrin tuntivauhdillaan jämähdetään paikalleen, vedetään naama messingille ja aletaan hokemaan teatraalisesti ”ei”, on yksinkertaisesti mahdotonta kokea kielteisiä tunteita elävien kuolleiden niitatessa näitä penteleen ihmisenkuvatuksia.

Vieraiden ollessa hyökkäykseen tasan yhdellä (typerryttävällä) tavalla reagoivia tampioita, nousee kiinnostavimmaksi hahmoksi näistä omituisin; äitiään sillä silmällä tarkkaileva, kuoleman (tosin valikoivasti, kohtauksesta riippuen) aistiva ja vielä päälle päätteeksi Dario Argenton näköinen pikkupoika Michael – jota tosin esitti elokuvan valmistumisen aikaan päälle parikymppinen pienoismies Peter Bark. Ei ratkaisu elokuvan muutenkaan häröä atmosfääriä tärvele, joskin se herättää (mielestäni oikeutettuja) metatason kysymyksiä; onko Barkin tarkoitus esittää lasta, lasta esittävää kääpiötä, henkisesti vajaakehittynyttä kääpiötä vai kääpiötä, jonka joku pariskunta on palkannut esittämään lastaan, mahdollisesti jonkin perverssin roolileikin oidipaaliseksi piristykseksi?

Siinä missä tekijät ovat tehneet parhaansa esittääkseen kutsuvieraat mahdollisimman epäpätevinä tolloina, pääsevät elokuvan todelliset tähdet loistamaan; onnistuneesti maskeeratuilta zombeilta sujuu tikanheitto, naamiointi ja ilmeisesti karhunraudankin käsittely. Vaikka elokuvalta onkin turha odottaa perinteisessä mielessä ”hyvää” juonta, ollaan vainajien uhan ympärille rakennettu tunnelmallisia hetkiä, joita vinksahtanut valaistus ja syntikkaraita ainoastaan parantavat. Anteliaasti viljelty käsityögore näyttää passelin härskiltä ja kuivatut etruskit puskevat inhottavasti mätää ja matoja. Yhtaikaisesti tunnelmallinen, inhottava ja huvittavan hölmö kauhukalkkuna. 

3/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti