sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Madman (1982)


Madman Marz; the Legend Lives
Yhdysvallat

Slashereille on varmaan naureskeltu niiden syntymästä asti genren sisältämän moralistisen, yksittäisissä tapauksissa suorastaan vanhatestamentillisen jyrkkyyden vuoksi – vailla auktoriteettien pelkoa elosteleva nuoriso saa ansionsa mukaan osaksi inhimillisen, osaksi yliluonnollisen tahon voimasta, joka iskee houkat kuolleena maahan milloin minkäkinasteisella kartulla. Kun pitkästä aikaa tulin katsastaneeksi Madmanin, elokuvasta iski ajatuksesta huolimatta jotenkin raikkaan allegorinen fiilis.

Tällä kertaa hurmekaronkan käynnistää entinen maatalousasiantuntija ja nykyinen urbaanilegenda Marz, jonka aiemmin asuttamaa, nyt jo vuosia autiona lahonnutta taloa ympäröivässä metsässä ollaan lopettelemassa erikoislahjakkaiden lapsien kesäleiriä. Kun iltanuotiolla intoudutaan kilpailemaan mehevimmästä kummitusjutusta, tulee leirinjohtaja Max selostaneeksi, kuinka öykkäröivä tuurijuoppo Marz ehti eräänäkin iltana lahtaamaan vaimonsa ja lapsensa, tulemaan närkästyneen väkijoukon lynkkaamaksi ja katoamaan hirsipuusta kirves lärvistään sojottaen.

Sittemmin Marzin on kuitenkin saattanut kohdata kotimetsässään simppelisti tätä kutsumalla, jolloin miekkosen sanotaan kunnon mörön elkein käyvän niittaamassa kyseisen kailottajan. Ja kuten arvata saattaa, röyhkeä nuoriso tulee ärsyttäneeksi kyseisen legendan liikekannalle. Oikeastaan tästä syntyy hieman kaksijakoinen fiilis – toisaalta murhaajalle on tässä rakennettu perustelu alkaa harventamaan populaa, toisaalta uhreiksi päätyvältä henkilökunnalta puuttuu myöhemmille slashereille tyypilliset karikatyyrisen epämiellyttävät luonteenpiirteet.

Vaikka näyttelijät eivät pahemmin pääsekään taidoillaan loistamaan, syntyy varsinkin alkupuolen kohtauksissa käsikirjoituksen pienillä eleillä vaikutelma urakkansa valmistumisesta helpottuneista, hyvän yhteishengen omaavista nuorista, jotka lähinnä koittavat ottaa rennosti paimennettuaan kesälomaansa viettäneitä muksuja. Näiden ainoaksi virheeksi voidaan laskea puuttuva kunnioitus metsässä väijyvää kirvesmurhaajaa kohtaan. Ja kuten tuossa ylempänä totesinkin, voi (teinintappajaisiksikin) melko vähän omaperäisyyttä osoittavaa Madmania halutessaan lukea vertauskuvana. Nimittäin ankarasta jumalasta.

Elokuvan mukaan Marzin motiivia perheensä murhaamiselle ei missään vaiheessa saatu selville – tutkimattomia ovat Marzin tiet. Legendaa ei juuri kiinnosta, kuinka kuuliaisia kansalaisia leirinohjaajat ovat, vaan syyksi näiden teilaamiseen riittää tämän nimen kevytmielinen käyttö (mystistä perua olevan säännön rikkominen) – raskauttavana seikkana hullumiehen epäillään vieläpä olevan sepitteellinen hahmo, jolla hyväuskoista massaa (lapsia) pidetään kurissa ja nuhteessa. Kun yhteisen illanvieton päätteeksi ohjaajat hajaantuvat kukin omille tahoilleen, päätyy näistä kaksi esiaviolliseen muhinointiin porealtaassa (itsessään aika hillitön kohtaus kauhuelokuvaan kuin kauhuelokuvaan). Ei liene yllättävää, että tätä haureutta tarkkailee yön pimeydestä ankarailmeinen, valkopartainen mies.

Tai sitten Marz on vain hullu. Jollei siis ole(/olisi) hullu jumala.

Toisaalta allekirjoittanut saattaa väkisin pyrkiä todistamaan oletustaan, että koska kyseessä on slasher, ollaan siinä haluttu tehdä katsojalle mahdollisimman helpoksi nauttia ihmisten tappamisesta esittämällä väkivallan kohteet jotenkin sen ansaitseviksi. Ehkä allekirjoittanut ainoastaan pyrkii varjelemaan konformista mieltään siltä shokeeraavalta ajatukselta, että viattomien ihmisten kohdalle sattumalta nyt vaan osuu väkivaltainen hullu.

…Jota on tuotantoarvot huomioon ottaen siunattu yllättävän hyvin toteutetuilla, mielikuvituksellisilla tapoilla. Kunnon kansalaiset/rappioradikaalit jumalankieltäjät pääsevät elämään kohtauksia Marzin kärsimysnäytelmästä kaulakiikussa killuessaan, saadessaan trimmaamattomista kynsistä kurkkuunsa ja tietenkin Marzin käteen (ja uhrin naamaan) sattuvien työkalujen myötä. Metsän pimeydessä puukkohippa on kuvattu valaistuksen rajallisuudesta huolimatta yllättävän hyvin, ja ääniefektit luovat tunnelmaa muutenkin kuin shokkisäikyttelynä. Maskeerausta ja erikoistehosteita esitellään varsin säästeliäästi, joskin esimerkiksi jääkaapin (valitan, huvittavalla tavalla) sisältävä takaa-ajo on oikeastaan päräyttävämpi, kun murhaajan pärstää ei ehdi kunnolla hahmottamaan.

Kun alun kankeasta henkilödraamasta päästään hillumaan metsässä ja leirirakennusten liepeillä, alkaa käsillä oleva kauhuhalpis toimimaan varsin moitteettomasti. Onnistunut äänimaailma ja musiikki, genressään melko mielikuvitukseton juoni. Autokin tilttaa yllättäen juuri kriittisellä hetkellä.

Ja lopuksi pohdiskeleva kappale, joka sisältää spoilereita; onko sattumaa, että ainoastaan Max tuntui ennestään tietävän Marzista? Miksi murhaaja ilmaantuu vasta johtajan lähdettyä kaupungille? Kuulostavatko nimet vain sattumalta samanlaisilta?

2/5

Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti