Yhdysvallat
Vajaat viisisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua Persian kuningaskunta haki voimansa tunnossa elintilaa antiikin Kreikan poliksien kustannuksella. Helleenit vetivät ymmärrettävistä syistä tapahtumasarjan johdosta herneen kollektiiviseen nenäänsä, mikä konkretisoitui muun muassa Thermopylainin solassa käydyssä, epätasaväkisessä taistelussa. Rapiat parituhatta vuotta myöhemmin kulttuurien yhteentörmäyksestä huolestunut sarjakuvamaestro Frank Miller sai valmiiksi kyseistä taistelua spartalaisten näkökulmasta kuvanneen, varsin arvolatautuneen fantasiavaikutteisen albumin 300, joka sittemmin kääntyi elokuvankin kielelle. Matkan varrella konfliktin kuvaus oli kieltämättä kokenut taiteellisia vapauksia – valkokankaalla (todellisuudessakin lukumäärältään roimasti alivoimaiset) kreikkalaiset ilmaantuivat Thermopylainille vähälukuisina, sotisopansa hukanneiden spartalaisten joutuessa vastaamaan miljoonapäiseksi kasvaneen persialaislauman lahtaamisesta melkeinpä yksin.
Eli huolimatta näennäisestä liitoskohdastaan persialaissotiin, kyseessä on melko puhdasta fantasiaa – historialliset yksityiskohdat, kuten muinaisten helleenien tavat, sodankäynti antiikin aikaan ja Thermopylainiin osallistuneiden henkilöiden nimet on toki tarkastettu, mutta tapahtumien kulussa on jokseenkin kalamiehen lisää – rautamiekat pilkkovat ukkoa vaivattomasti, sotatantereella hyörii historiakuvauksen mittapuulla varsin surrealistisia örkkejä ja spartalaisten kivunsietokykykin on yli-inhimillistä aikansa parhaaksi sotakoneistoksikin. Tarkan historiakuvauksen sijaan kalajutusta puhuminen on siinäkin mielessä osuvaa, että tapahtumien kertojana toimii Dilios, yksi niistä taisteluun osallistuneesta kolmestasadasta spartalaisesta.
Elokuvan todellisuuden ollessa jokseenkin subjektiivinen tekijät olisivat voineet pelkistää koko kahakan suoraviivaiseksi hyvän ja pahan väliseksi taisteluksi. Pintapuolisesti asian voisi kokeakin näin olevan – siinä missä sotilaallisesti ylivertaiset spartalaiset ovat pelottomia, urhoollisia ja ylpeitä sotureita puolustamassa kotimaataan, näyttäisi näiden vihollinen tulevan lähempää Mordoria kuin Persian valtakuntaa – joskin mukana on elementtejä, jotka estävät ajattelemasta tarinaa näin mustavalkoisena.
Kertojana Dilios ei ole malttanut häivyttää omaa arvomaailmaansa (toisaalta miekkonen sepittää tätä lennossa saman kannan omaavalle sotajoukolle), vaan asettaa idän valloittajien uhkaa vasten yhtä vieraan arvomaailman – autoritaarisesti johdetun, rodunjalostusta harjoittavan ja orjataloudella pyörivän Leonidaksen valtakunnan. Ja oikeastaan 300:aa voikin ajatella satiirina propagandasta. Yksilöllä on ainoastaan valittavana, ollako kotoperäisen vai kaukomailta tulevan alistajan komennettavana. Ensimmäinen on tuttu ja sitä myöten jokseenkin aavisteltavissa, jälkimmäinen uusi ja siten houkutteleva.
Järkiperäisesti kahden diktatuurin välistä paremmuutta ei voida arvioida, joten agitaattorina toimiva kertoja pyrkii vetoamaan tunteisiin - Dilios kuvaa spartalaiset hyväkuntoisina, kunniallisesti taistelevina ja henkisesti tasapainoisina näiden kuninkaan Leonidaksen ollessa patrioottinen runoilijasoturi, jolla on vastassaan persialaisten sekarotuinen, hirviömäinen ja barbaarinen friikkisirkus, johtajanaan suuruudenhullu Kserkses, jonka androgyyni ambivalenssi uhkaa spartalaisia tosimiehiä siinä missä tämän komentamat sotilaatkin.
Spartalaisessa propagandassa (tai propagandan parodiassa) persialaisjoukot ovat orjuuttavaa valloittajakansaa, jolta helleenistä (=spartalaista) vapautta tulee puolustaa – olkoonkin, että nämä puolustajat itse harrastivat tilaisuuden salliessa valloitussotia myös muita kreikkalaisia kaupunkivaltioita vastaan, enemmistön Spartan väestöstä ollessa valtion omistuksessa olevia orjaheimoja, helootteja. Vaan eihän propagandassa ole kyse periaatteista, vaan itseään suuremman massan mobilisoimisesta puolustamaan tietyn viiteryhmän saavutettuja etuja muiden kuppikuntien koplausta vastaan.
Fakta ja fiktio sekoittuvat persoonallisesti myös taistelukohtauksissa – Miller liitti jo alkuperäissarjakuvassa sotahistoriallisia faktoja ja enemmän vapauksia ottavat, tyylitellyt skenaariot, ja Snyder on pyrkinyt uskollisesti jäljentämään nämä kameran linssille. Ohjaajan muissa teoksissa tarpeettomastikin käytetyt hidastukset tukevat 300:n tapauksessa tätä haettua sarjakuvavaikutelmaa, ja toisaalta melko hektinen kalpain kalske on ainakin selkeää – monta nykytoimintapläjäystä vaivaava pikaleikkaus on onneksi aika vähissä. Toisaalta intensiivisimmissä kohtauksissa efekteistä tuntuu olevan suorastaan ylitarjontaa, ja moni itsessään ihan mukiinmenevä skenaario tärveltyy liiallisista tietokoneroimeella.
Näyttelijöitä ohjaaja sitten paimentaakin huomattavan paljon laiskemmin eikä käsikirjoituksessa henkilöhahmoille ole juurikaan kehityskaarta kynäilty, tosin eivätpä nuo erityisen moniulotteisia alkuperäisteoksessakaan olleet. Butler on tosin ykkösspartalaisena aika äijä. Elokuvaan on lisätty Leonidaksen puolison Gorgon ja nilkinoloisen paikallispoliitikko Theronin välinen sivujuoni, joka turhuudessaan tuntuu lähinnä ylistävän aristokratiaa (tai sotilasjohtajia) suhteessa kansan valitsemiin (siviili)hallitsijoihin.
Viihdyttävä seikkailu, josta voi halutessaan löytää yllättävän ovelaksi piruiluksi verhoiltua kommentointia nykymaailman menosta. Juoni ei kannattele koko lähemmäs kahden tunnin kestoa. Homoerotiikkaa piisaa enemmän kuin keskiverrossa kasariactionissa – saavutus toimintaleffojen saralla tämäkin.
2,5/5
Imdb
Elonet
Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti