sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Hellbound: Hellraiser II (1988)



Britannia, Yhdysvallat

Edellisen elokuvan jälkimainingeissa Kirsty on päätynyt pakkohoitoon. Sairasvuoteellaan hän saa näyn edesmenneestä isästään, joka tuskailee päätyneensä helvettiin. Vaikka Kirstya hoitavat psykiatrit päällepäin vaikuttavatkin olevan melko skeptisiä tämän kirottuja kuutioita ja demoneita käsittelevien kokemusten suhteen, potilaaseensa sympaattisesti suhtautuva Kyle on havaitsevinaan esimiehensä Channardin tietävän aiheesta enemmän kuin antaa ymmärtää. Esimerkiksi arvon tohtori hankki omiin hoteisiinsa Kirstyn äitipuolen Julian kuolinpatjan kuultuaan, että ihmisuhreilla oli osuutta Kirstyn huithapelisetä Frankin(kin) henkiinherättämisen kanssa…

Siinä missä New World Pictures ei turhia aikaillut rahasammoksi osoittautuneen Hellraiserin (1987) jatko-osan valmistumisessa, ei kakkososassa itsessäänkään ole liikaa kerronnallisia mutkia – hahmoilla on varsin selkeät tavoitteet, eikä kohtalo tule samalla tavoin tapahtumien kulun väliin kuin ykkösosassa. Toisaalta näiden motiivit ovat edelleenkin melko lailla epätoivoisen intohimon tai lähimmäisenrakkauden ohjaamia, minkä johdosta hahmojen pyrkimykset pysyvät ykkösosaan nähden samansuuntaisina – siinä missä Julia joutui puntaroimaan omia tuntemuksiaan ja halujaan vasten suoranaisen rikollisia tekoja, täytyy Kirstyn nyt päättää, lähteäkö etsimään isäänsä paikasta, johon menemistä hän parhaansa mukaan pyrki viimeksi välttämään. Tosin voi myös kysyä, kuinka tarpeellinen on jatko-osa, joka kierrättää näin raskaasti alkuperäisen ideoita.

Hellbound ei olisikaan elokuvana niin kiehtova, jos se pyrkisi ainoastaan toistamaan alkuperäisen moraalisia ja spirituaalisia askelia. Vaikka Hellraiserin kuvaamaa todellisuutta kunnioittavasti noudatetaankin, onnistutaan väliin pujottamaan uusiakin aineksia. Kuutiosta avautuva ulottuvuus sekä selvittää vanhoja että herättää uusia kysymyksiä koskien aparaatin tarkoitusta, kenobiittien roolia laajennetaan ja ykkösosan hahmoja syvennetään vihjaavin elein – esimerkiksi kohtaus, jossa Kirsty on aluksi tunnistavinaan tutun ja turvallisen kodin, jonka olisi jo aikaa sitten pitänyt lakata olemasta. Jostain kuuluva vauvan itku, aggressiiviset värit ja valaistus, kuolleen äidin verentahrimat kuvat - Kirsty selkeästi tuntee jotain. Liekö ikävää, iloa tai syyllisyyttä, se jää katsojan mietittäväksi.

Juuri tämä implikointi tekee yksinkertaisesta juonesta huolimatta elokuvan tapahtumista mieleenpainuvia. Katsojan silmille heitetään tekoja ja kuvastoa, jotka ovat paikoin (valitettavan itseisarvoisestikin) jopa ykkösosaa hurmeisempia ja synkempiä. Tapahtumia ei kuitenkaan selitetä rautalangasta, vaan niissä jätetään varaa arvailulle. Edellisen esimerkin lisäksi voidaan vaikkapa pohtia, miksi mykkä ihmelapsi Tiffany kokee helvetissä näkyjä kidutetusta äidistään, Chanardista leikkauspuvussa ja ompelutarpein huulensa sinetöivästä nukkevauvasta, tai onko Chanardin muistelemalla, nappaamaansa lintua kiusaavalla pikkupojalla osuus tohtorismiehen kehityksessä sadistiseksi molopääksi (loppupuolella varsin kirjaimelliseksi sellaiseksi). Vaikka käsikirjoitus onkin muuttunut kakkososassa puheliaammaksi, on vaarallinen puhkiselittäminen kohdistunut lähinnä alkuperäisen elokuvan tapahtumiin.

Tämä on sinänsä kömpelöä, sillä Hellbound: Hellraiser II on hyvä nimenomaan jatko-osana eikä itsenäisenä teoksena. Ykkösosasta tutut hahmot (Kirsty, Julia tai vaikka Pinhead) eivät ole hahmoina betonoituina, vaan näiden kehityskaaressa on muutosta myös kakkososan puitteissa. Toisaalta hallitsevat miljööt – Chanardin johtama mielisairaala ja Leviatanin hallitsema labyrintti – tuovat lisää lihaa ykkösosan luiden ympärille, ja mikäli omakohtaisesti suostuu hyväksymään kakkososan kaanoniin, avautuu originaalikin eri tavalla.

Esimerkiksi kuutiosta avautuvaa todellisuuttakaan ei voi ykkösosan tietojen valossa yksiselitteisesti määritellä helvetiksi, kun sinne päätyminenkin riippuu melko tarkkaan määritellystä rituaalista, joka ei tekona ole hyvä tai paha – vielä tässä vaiheessa leffasarjaa kenobiititkin suhtautuivat huomattavasti ylimielisemmin ja välinpitämättömämmin kuolevaisten käsityksiin demoneista ja enkeleistä, näiden mobilisoimien verilöylyjenkin ollessa osa laajempaa seksuaalista ja ideologista tutkimusta. Ihmiset ovat tässä ainoastaan koekaniineja tai polttoainetta, kuutiot pyydyksiä.

Koruttomalla tavalla verisen kaunis, tyylikäs kauhufantasia, jota tosin vaivaa toteutukseltaan moitteeton, häijysti kutkuttava mutta paikoin tarpeeton mässäily – esimerkiksi predatormaisella rytmillä kuorrutettu taistelu mielenterveyspotilaan ja nyljetyn aaveen välillä oli jo lähellä koomista. Äänimaailma kivuliaina huutoineen, mystisine huokauksineen ja aavemaisine kolinoineen toimii, samoin lohduttomuudessaan harmaat, tuonpuoleisen molempia puoliskoja hallitsevat värit ja niistä ammennetut, käsinmaalatut panoraamat helvetin maisemista. Toimii alkuperäisen Hellraiserin jälkinäytöksenä, ei niinkään itsenäisenä tekeleenä.

4/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti