keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Mad Detective (2007)


San Taam
Hong Kong

Teillä tietämättömillä puolitoista vuotta olleen poliisin virka-aseella on tehtailtu rikosaalto, joka on vaatinut ihmishenkiä. Rutiinitarkastuksesta paisunutta tapausta selvittävä komisario Ho pyytää apua entiseltä kollegaltaan Bunilta, joka ennen vastahakoista eläköitymistään sai tunnustusta samanaikaisesti sekä toimivista että oudoista keinoistaan selvittää kulloistakin tapausta – jos rikoksen uhri oltiin esimerkiksi sullottu ensin säkkiin ja sitten potkittu pitkin portaita, asentautui mielialalääkitykseen kriittisesti suhtautuva komisariokin tutkimustensa aikana putkikassiin ja kippasi itsensä askelmia alas. Oman lausuntonsa mukaan ihmisen sisimpään näkevä Bun alkaa epäillä kadonneen poliisin paria Ko Chi-Waita, siinä missä ”tavanomaisemmilla” metodeilla etenevä Ho jäljittäisi ennemmin intialaismiekkosta, jonka perässä jeparin tiedetään olleen katoamisyönään.

Hieman absurdista ajatuksesta liikkeelle lähtevä Mad Detective ei oikeastaan ole kovinkaan vaikea tai monimutkainen rikoselokuvana, vaan tekotavan sijaan suurennuslasin alla on enemmänkin syyllisen motiivien ratkaiseminen; yksinkertaisen juonen sijaan keskiössä ovat henkilöhahmot ja näiden kehittyminen tarinan edetessä. Bunin luovan hulluuden ja deduktiivisen nerokkuuden raja- tai yhteismaalla liikkuvan ajattelutavan johdosta hahmoja alustetaan paitsi jäykähköllä dialogilla, myös havainnollistavilla otoksilla. Epäilyissään vainoharhaisen oloinen ex-poliisi saattaa ihmisen kanssa keskustellessaan nähdä tämän eri hahmossa ja kuulla pelkäämänsä – tai haluamansa.

Yksittäisistä kohtauksista tuleekin monitulkinnallisempia, kun ne esitetään vuorotellen harhaisen Bunin ja tätä ihailevan, mutta tervejärkisyytensä vuoksi myös hämmästelevän (ja tilanteen samaistuttavammin/objektiivisemmin esittävän) Hon näkövinkkeleistä. Ensin mainitun perspektiivin epäilyttävyys korostuu varsinkin Bunin vainoaman Chi-Wain tapauksessa, jonka sisimmän olemuksen eksentrikkoetsivä näkee useampana, sirpaleisena persoonana; kuvastaako tämä konstaapelin keskenään eriäviä, ristiriitaisiakin haluja vaiko jonkinasteista jakaantunutta persoonallisuutta?

Poikkeuksellisen asetelmansa suoman persoonallisen esitystavan lisäksi myös muu kuvasto on ammattimaista, joskaan ei yhtä innovatiivista; takaa-ajossa on nopeita leikkauksia ja kauhovaa käsivaraa jännityksen välittämiseksi, hiljaisessa piirityksessä jyrkkiä kulmia ja rajoitetusti valoa, jolloin yleisö ei kykene hahmottamaan koko miljöötä – eikä näin ollen kontrolloi tapahtumaa. Tätä vasten musiikkia käytetään perin minimalistisesti vahvistamaan kohtauksissa haettuja tuntemuksia. Toisaalta varsin sujuvasti etenevä kerronta heittää tarinan varrelle elementtejä, jotka tuskin sitä tarvitsisivatkaan; yksittäisten kohtausten kepeyttä, sanoisiko komediallisuutta vasten kliinisen asiallisista poliisilaitoksen sisätiloista siirrytään pahaenteisen veitsirivistön vahtaamiseen ja yhteiskunnan tukipilarit silpovat itseään kirkkain silmin. Tällaisten järjen ja tunteet vastakkain täräyttävien hetkien vaikutus on tehokas ilman lisätehosteitakin.

Vaan tokkopa näillä kuvilla olisi niin suuresti todistusvoimaa, jos niitä tuottaisivat pelkästään tekemisen vuoksi niitä tehtailevat ohjaajan sätkynuket; kun poliisi hautaa kaverinsa elävältä (ja palaa tekemään sen vielä itselleenkin), on se vaikuttavaa koska sille on annettu ymmärrettävä kehys; itsetuhoiset, väkivaltaiset ja moraalittomat teot ovat toisaalta mielettömiä, toisaalta sankarin hulluudesta kumpuavien supervoimien johdosta loogisia.

Tyylikkään ja paikoin omaperäisen pinnan alla on kuitenkin vaatimattomammin syvyyttä, pelkistetyn juonen ohella hahmokaarti kun tuntuu jokseenkin olevan vain Bunin kiertoradalla. Selkeimmin tämä ilmenee May Cheungissa, Bunin entisessä vaimossa, jonka haamulle asuntoonsa erakoitunut eläkeläispoliisi puhuu omissa harhakuvissaan – tähän liittyvä sivujuoni käänteineen kun tuo lisäsyvyyttä pariskuntaan vähän epätasaisesti. Ho käy läpi oman kehityksensä omia rajojaan havaitsevana, optimistisena poliisina, joskin ennen viimeisen kolmanneksen kiriä tämä uhkaa paikoin pelkistyä mentorinsa pelkäksi watsoniksi.

Lau Ching-Wanilla olisi Adrian Monkin itsemurhahakuisen velipuolen roolissa saumaa rajuunkin ylinäyttelyyn, mutta jättää alleviivaamatta hahmon epätasapainoisuutta – mielenterveysongelmistaan huolimatta Bun ei pyöritä silmiään villisti tai kikata maanisesti. Kyvykkään rikostutkijan pasmat nyt vaan menevät ihan normaalisti sekaisin, kun mielikuvitushahmot alkavat lääkevapaan kuurin seurauksena hyppimään nenille, eikä käytöksessä ole tunnelmaa sotkevaa kaksijakoisuutta.

Teknisesti moitteeton paketti rullaa jouhevasti eteenpäin, erikoisen kyttäparin kemian toimiessa näyttelijöistä alkaen sujuvasti. Dekkariksi vähän simppeli juoni, tosin psykologisesti raskaammin ladattu.

3/5

Imdb
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti