tiistai 17. tammikuuta 2012

The Salute of the Jugger (1989)


 Kuolemanottelu; Salute to the Jugger; the Blood of Heroes
Australia, Yhdysvallat

Jossain suursodan tärvelemässä tulevaisuudessa ihmiskunta sinnittelee aavikoksi muuttuneen maan kamaralla kituutellen. Pääelintarvikkeina käytetään tätä nykyään koiria, joiden teurasjätettä sovelletaan eripuraisia heimoja yhdistävässä urheiluriennossa; ykkösviihdettä on jugger, etäisesti lacrossea, lätkää ja jenkkifutista (tai vaikka pankrationia) muistuttava joukkuepeli, jossa päämääränä on lyödä vastustajan tolppaan koirankallo. Minimaalisesti säädellyssä pelissä ainoastaan yksi pelaaja saa koskea kalloon, neljän muun pyrkiessä erityyppisillä kartuilla hankaloittamaan vastustajien pyrkyä ja välttämään kohtalokkaimpia ruumiinvammoja.

Kotikylänsä joukkueessa vierailevia juggereita vastaan pelannut Kidda saa tilaisuuden irtautua yksitoikkoisesta maalaiselämästä, vieraiden hakiessa täydennystä. Joukkueen kierrellessä pitäjästä toiseen lahjakkaaksi kallonkantajaksi osoittautuva maalaistyttö alkaa seurueen toisen märkäkorvan Garin kanssa haaveilla osallistumisesta yhdeksän (katastrofin jäljiltä pystyssä olevan) suurkaupungin pyörittämään ammattilaisliigaan, näiden peleissä kun on suuremmasta hengenvaarasta huolimatta mahdollisuus jyrkempään sosiaaliseen nousuun. Muu porukka suhtautuu ajatukseen skeptisesti, joukkueenjohtaja Sallowin omatessa henkilökohtaisia kokemuksia suurkaupungin otteluista ja niiden kulisseista.

Aiemminkin Australiassa (varmaan sitä legendaarisinta) postapoa kuvannut David Eggby on tehnyt näyttävää työtä maailmanlopusta selvinnyttä maailmaa kuvatessaan. Etelä-Australian paahtavan karun ilmaston huomioon ottaneet tekijät ovat löytäneet paitsi vakuuttavat maisemat tarinalleen, myös toimivia kuvakulmia. Eggbyltä sujuu ennen kaikkea kumminkin itse otteluiden kuvaaminen, jossa menon hektisyydestä huolimatta ei ole hankalaa saada selville, missä mennään. Pelaajan saavuttaessa hetkellisesti etulyöntiasema, tämän harhaista voimailluusiota ei pomppaa tyhjästä murjomaan jotenkin deusexmachinamainen häirikkö, vaan kamera seuraa kunkin pelaajan liikkeitä varsin kattavasti – olkoonkin, että Kiddan ollessa keskushenkilö, hahmojen ruutuaika otteluissa korreloi melko paljon siitä, kuinka suuresti nämä hankaloittavat maalintekijän suoritusta – tai petaavat aikomustaan tähän. Toisaalta ihmepelastumisiakaan ei tapahdu, pelin ollessa armoton yhtälailla seuratulle joukkueelle kuin näiden vastapelaajillekin.

Pelin väkivaltaisuudesta huolimatta maskeeraaja ei ole keskittynyt luomaan kovinkaan graafisia gore-efektejä, aseiden tekemän vahingon ollessa pelin aikana melko implisiittistä – toisaalta enemmistö mailoista ja muusta tykötarpeistosta (nyrkkejä myöten) on varsin tylppää, joten veritehosteet ovat luonnollisestikin aika vähissä. Sen sijaan ehostajat ovat tehneet juggereista muiden ammattikuntien harjoittajia selkeästi rujompia, pitkän peliuran näkyessä arpina, ruhjeina ja menetettyinä jäseninä - erikoistehostein esitetyn väkivallan sijaan esille pääsevät sen seuraukset.

Maskeeraus kertoo muutenkin hahmojen taustoista melko paljon, auringonpaahteessa puurtaneen väestön ollessa maanalaisen suurkaupungin asukkaita ruskettuneempia – feodaaliajan Euroopassa punertava hipiä kertoi pakosta tehdä ruumiillista työtä, ja elokuvan kalvakka aatelisto näyttää omaksuneen saman ajattelutavan. Voisi olettaa, että tullia maksava ulkopaikkakuntalainen ei pulita ainoastaan sisäänpääsystä metropoliin, vaan myös auringottoman maailman suomasta statusssymbolista.

Jäljellä olevan ihmiskunnan nokkimajärjestys onkin varsin selkeä – ylimystö kerää paimentolaisilta, viljelijöiltä ja kauppiailta erinäisiä maksuja (kuten tietullia keskellä tietöntä erämaata), nahkahaalareissa toikkaroivien sotilaiden varmistaessa omaisuudensiirron sujuvuuden. Yhdeksän kaupungin sopimassa läänityksessä juggeria voisi pitää jonkinlaisena varaventtiilinä kunnianhimoisimpien tai kuumaverisimpien yksilöiden paimentamiseen; juggerit ottavat riskin pahaankin vammautumiseen, mutta toisaalta pienemmilläkin kylillä näyttäisi olevan mahdollisuuksia kestitä voitokkaita ammattiurheilijoita (Kiddakin havaitsee eräässä leirissä ruoan tuotannosta vastaavien toukotyöläisten olevan joukkuettaan aneemisemmassa kunnossa) ja liigaan päästessään juggerin on mahdollista päästä syntyperästään huolimatta lähelle aatelisen asemaa – esimerkiksi Sallowille katkeran mahtimies Vilen keskustellessa arpisen juggerkapteeni Gonzon kanssa ottelustrategiasta, on helposti pääteltävissä, kuinka fyysisesti haastavaa tai vaarallista työtä kumpikin tekee, ja mikä näiden nokkimajärjestys on, vaikka nauttivatkin samasta kestityksestä samalla tapaa pynttäytyneinä. Lopetuksen perusteella ajatus organisoidusta liigasta kapinamieltä hillitsevänä mekanismina on siinäkin mielessä toimiva, että kytemään jää kysymys siitä, kuinka monta yhden keskushenkilön kohtalotoveria on pakotettu jäämään maan päälle vaeltaakseen kyläpelistä toiseen, taitojen riittäessä suurempaankin.

Toisaalta pienille pitäjille peli saattaa arkea halkovan tilaisuuden ohella olla myös mahdollisuus yhteisön oman voiman osoittamisesta, ydinkokeiden ja vastaavien ollessa teknologisista rajoitteista johtuen mahdottomia; voittajat jättävät yleisön levittämään (mahdollisesti liioittelemaan) huhua sotakuntoisesta, yhtenä joukkueena operoivasta ryhmästä. Ja onhan pienelle populaatiolle aina hyväksi, jos erämaasta ja ajan gladiaattorikamppailusta selvinnyt kulkija tuo vähän uutta verta paikalliseen geenipooliin.

Toisaalta elämän yksinkertaisuus ja karuus näkyy henkilöhahmojen käytöksessä; puhe on kiertelemätöntä ja korutonta, tavoitteiden tullessa lyhyinä pysyvissä lauseissa suorasti esille. Kehnommalla kokoonpanolla meno voisi olla kömpelön näköistä, mutta näyttelijät suoriutuvat lakonisen maailman kasvatteina varsin sujuvasti. Hauer vetää menneisyyden traumoja päiväsaikaan adrenaliinilla ja öisin alkoholilla hoitavana, sinnikkäänä Sallow’na karismaattisuudessaan coolin esityksen. Myös Joan Chen optimistisempana Kiddana ja Gandhi MacIntyre joukkueen lipevänä koutsina jäävät mieleen.

Opaaliesiintymistään ja korkeista päivälämpötiloista tunnettu Coober Pedy sopii tuomiopäivältä unohtuneen maailman miljööksi kuin puumaila autonrengaskypärään ja otteluiden välissä henkilödraama toimii harkitun käsikirjoituksen ja osaavien näyttelijöiden voimin. Historian ollessa jokseenkin unohdettu urheilusta annetaan varsin pessimistinen näkemys; tosielämän tradition ja moraalin puuttuessa ruumiillisesta liikunnasta on tullut paitsi tiivistettyä kansanhuvia, myös eliitin keino pitää massat tyytyväisinä. Yllättävän svengaava, tunnelmallinen soundtrack.

5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

2 kommenttia:

  1. Siitä onkin tovi vierähtänyt kun tämän leffan ole viimeksi tiirannut. Pitääpäsä käydä läpi nuo arkistot ja kaivaa pätkä esiin katsottavaksi. Muistelen aikoinani tästä tykänneeni. Saas nähdä teenkö niin nyt...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asennoidun epäilevästi tästä diggaamattomien ihmisten olemassaoloon.

      Poista