maanantai 27. helmikuuta 2012

Zombi 2 (1979)


Zombie läskinsyöjät; Zombie; Zombie Flesh-eaters; Island of the Living Dead
Italia

Nykin satamapoliisi tekee karmaisevan löydön tarkastaessaan rannikolle lipunutta huvipurtta joka on jättänyt viranomaisten tähänastiset yhteydenotot vastakaikua vaille; miehistön hylkäämäksi mielletystä aluksesta löytyy ihmislihan makuun päässyt, vaitelias ja kankea-askelinen äijänköriläs, joka ei kuitenkaan ole jollan virallinen omistaja. Tapauksesta kiinnostuva toimittaja lähtee veneenomistajan tyttären kanssa kadonneen miehistön perään trooppiselle Matoolin saarelle, jolle tytön isäukon tiedetään viimeksi seilanneen. Samanaikaisesti kaksikon määränpäässä paikallisen lähetysaseman lääkäri Menard tutkii ilmiötä, jonka huhutaan saavan kertaalleen kuolleet takaisin elävien kirjoihin – tosin tohtorin aikomukset jäävät ensi alkuun vähintäänkin ambivalenteiksi, välskäriksi varsin laajaa valtaa saarelaisiin käyttävä Menard kun mm. keskeyttää potilaan lääkinnän melko mielivaltaisesti ja ko. tiedemiehen ahdistunut vaimokin moittii miestään mielenvikaiseksi.

Tokkopa siis pääsee pahemmin yllättymään Zombi 2:sta vahdatessaan ainakaan tarinan perusteella. Genreen jo varhain juurtunut tapa ihmetellä, miksi kuolleeksi todetut henkilöt yhtäkkiä hortoilevatkin tutuissa maisemissa elävä ihmisliha mielessään, on tässä tapauksessa venytetty äärimmäisen ohukaiseksi säikeeksi; vainajien verinäytteissä on jotain määrittelykelvotonta, saaren sisäosissa harrastetaan vodouta ja yhtäkkinen kulkutauti aiheuttaa hautojen aukeamista arkusta käsin – katsomon puolella saattaa tuskastua puolivälin junnaamisesta, jossa henkilöt koittavat päättää, haluavatko olla eristyneellä saarella miesylivoimaisen, järkähtämättömän vastustajan armoilla, vai kerrata ne kohtaus pari takaperin esitettyä argumenttia zombi-invaasion tieteellisistä ja yliluonnollisista elementeistä. Olisi tosin epäreilua dumata Zombi 2 sen temaattisen heikkouden vuoksi, kyseessä kun on puhdas eksploitaatio. Dialogi on kökköä, juoni sakkaa ja näyttelijätyökin on paikoin vähän sinne päin, mutta niillä elokuvaa tuskin on koitettukaan myydä.

Tehostepuolella elokuva onnistuu huomattavasti paremmin, itse zombien ollessa varsin kirjavaa (ja yksittäisten suihku- ja sukelluskohtauksen perusteella myös aika viriiliä) sakkia; on maalla homehtunutta, meressä mädäntynyttä, tuoretta vainajaa ja (etäisesti Heikki Vihisen mieleen tuovaa) vuosisatoja muumioitunutta konkistadoriakin. Yllättäen kaikkein raaimman väkivallan kohteeksi ei tällä kertaa päädykään elokuvan epäinhimillisin aines, vaan suurin epäonni tuntuisi kohtaavan juuri tartunnalta välttyneitä henkilöhahmoja. Itse erikoistehosteet ovat budjettirajoitteista huolimatta paikoin varsin näyttäviä, mihin tosin suuresti vaikuttavat kulloisissakin skenaarioissa käytetty valaistus ja liioiteltu äänimaailma.

Kameraa mitenkään vähättelemättä. Onkin oikeastaan harmi, että perin ennakkoluulottomasti kuvakulmia hakeneen Sergio Salvatin kameran eteen on päätynyt niin persoonattomia henkilöhahmoja – nyt näiden tyhjänpäiväisyys syö osan kohti valuvilta puuvaarnoilta ja kulmista kohoavilta zombeilta. Jollei elokuvalla olisi ollut niin kova kiire valmistua, oltaisiin jälkeä voitu leikkauspuolella hioa vielä paikoiteillen – nyt sama lähetysasema näyttäisi syttyvän ainakin neljästi tuleen ja vieläpä samalla polttopullolla.

Kiperiä tilanteita tunnelmallisempaa onkin tapa, jolla tapahtumat on esitetty – masentunutta tohtoria tiedetään hakea rantakivikolta ryyppäämästä, ahtaassa kirkossa kuolemansairaat potilaat lojuvat oman oksennuksensa sotkemissa lakanoissa ja hylätyssä veneessä happanee muona siinä missä madot sikiävät. Tällaiset pelkät kuvat saavat yksin aikaan enemmän tunnelmaa, suoranaista levottomuutta, kuin niitä varjostava hirviö. Sääli että tällainen viritys tuhlataan loppupeleissä melko banaaliin ratkaisuun.

Tuntuu että käsikirjoituksessa olisi ollut enemmän sijaa pohdiskelulle ja se koomiseksi tarkoitettu lemmiskelykohtauskin oltaisiin saatu kunnolla toimimaan pienellä pyörittelyllä. Nyt taloudellis-aikataululliset tekijät ovat kumminkin karsineet Zombi 2:sta pois joutavan elokuvallisen kunnianhimon, jättäen jäljelle (tai tiivistäen) toimivan kauhueksploitaation. Samalla se on parempi Tappajahai-rahastus kuin jyrkkä enemmistö varsinaisista Tappajahai-rahastuksista. Castellarille tämä ei kelvannut, onneksi osasi sentään vihjata tuottajille Fulcin kaltaista pätevää miestä.

3,5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti