Django Unchained (2012)

Yhdysvallat

Sir Mr Tafin lookalike Quentin Tarantino jatkaa Kunniattomien paskiaisten (2009) hengessä historiallisen seikkailun ja genre-elokuvapastissien yhdistelmällä, homman sijoittuessa tällä kertaa 1800-luvun puolivälin Yhdysvaltoihin.

Djangolle, isäntänsä karkottamalle ja vaimostaan erotetulle orjalle, tarjoutuu tilaisuus laittaa asiat järjestykseen, kun tälle tuttuja naamoja jäljittävä palkkionmetsästäjä King Schultz värvää miekkosen kesken kuljetusta myymälästä toiseen. Vastineeksi lainsuojattomien tunnistamisesta Schultz lupaa Djangolle vapauden ja alkupääomaa puolisonsa Broomhildan lunastamiseksi. Tapahtumissa yhtymäkohtia wotanilaiseen tarustoon löytävä Schultz kiintyy suojattiinsa siinä määrin, että tarjoutuu lähtemään apuvoimiksi syvään etelään suuntautuvalle morsiamenhakureissulle.

Länkkärikaanonin kannalta tunnelma kallistuu raadollisempien italo- ja revariwesternien suuntaan, auteurin käsitellessä varsin kursailemattomasti silloisen Yhdysvaltain ilmiöitä, kuten orjataloutta, rasismia ja osavaltioiden keskinäistä eripuraisuutta. Spagujen hengessä Django on kova, vähäpuheinen ja omapäinen mies, joka toteuttaa omaa tulkintaansa oikeudesta suorastaan uhkarohkeasti. Tämä ei kuitenkaan merkitse ohjaajalle tyypillisen runsaan ja hiotun dialogin puuttumista, sillä Schultzia ei samanlainen tuppisuisuus vaivaa. Lähes jokaista henkilöä sivuhahmoja myöten avataan ainakin yhdellä puheenvuorolla, jolloin näiden kautta kuvattuun ajan henkeen tulee enemmän tunnelmaa kuin useassa vakavammassa produktiossa, tästä esimerkkinä vaikkapa huppujensa kanssa kärvistelevät (proto)klaanilaiset.

Elokuva ei siltikään ota ympäristöään liian vakavasti. Joutava poliittinen korrektius on heivattu menemään, ja kuvattuun yhteiskuntaan liittyvä alistaminen ja väkivalta karnevalisoitu kuin Tarantinon fanittamissa genre-elokuvissa ikään; musta sisäkkö keikistelee jonkinasteisena lolitana, väkivahvat orjat käyvät kuolemantaistelua omistajiensa huvitukseksi ja koirat repivät niskuroijan kappaleiksi. Lopulliseksi ratkaisuksi tälle vääryyksien jatkumolle tarjotaan vanhaa kunnon väkivaltaista kostamista. Djangossa onkin paitsi modernien lännenelokuvien, myös blaxploitaation tyypillisiä elementtejä, olkoonkin ettei tällainen kombinaatio ole täysin ennennäkemätön. Esimerkiksi Woody Strode (Boot Hill, 1969; Keoma, 1976) ja varsinkin Fred Williamson (Boss Nigger, 1975; Joshua, 1976) ovat heittäneet samantyyppisiä suorituksia hamassa menneisyydessä. Vaikka Foxx vetääkin sujuvasti, kalpenee se elokuvan kahden muun esityksen rinnalla.

Paskiaisten kantava voima Christoph Waltz tekee varsin tutunoloisen roolin älykkäänä, tilannetajuisena ja leuhkana teutoonina jonka uravalinta on kiinteästi yhteydessä toisen ihmisten tappamiseen. Tosin siinä missä Hans Landan egoa ei tyydytetty millään kansanmurhaa pienemmällä, toimii Schultz eettisesti selkeästi hyväksyttävämmällä vyöhykkeellä. Preussilaisista juuristaan johtuen palkkionmetsästäjä suhtautuu orjuuteen paikallisten barbarismina, ja mitä etelämmäs palkkionmetsästäjät kulkevat, sitä suuremmaksi taakaksi tämän moraalisen vääryyden todistaminen hänelle käy, siinä missä käytäntöön tottunut ja Broomhildaan keskittynyt Django ei erityisemmin hätkähdä. Tällainen haavoittuvuus mahdollistaa hahmossa sellaisen inhimillisen heikkouden, jota Waltz kanavoi erinomaisesti.

Samuel L. Jacksonin on lievästi sanottuna jakanut mielipiteitä. Päällepäin seniili, suorastaan sketsihahmomainen plantaasiorjien päällysmies on kuitenkin nerokkaasti hömelöä kulissia ylläpitävä sadistinen kieroilija, joka vetelee suvereenisti naruja rahan ja vallan ympäröimänä varttuneen isäntänsä selän takana. Vaikka Leo onkin ihan mukiinmenevä kyseisenä sekopäämulkerona, teki Jacksonin rooli setätuomona suoraan helvetistä suuremman vaikutuksen elokuvan pahiksena. Kerry Washington on kirjoitettu melkolailla paitsioon Djangon morsmaikkuna, tarinan tehdessä vain muutamalla viivanvedolla selväksi näiden keskinäisen suhteen – eipä sillä, tokkopa tätä kukaan lähti romantiikannälkäänsä katsomaan.

Tällaista niukkutta olisi paikoin kaivannut muuallekin elokuvaan. Mikään leikkauspöydän läpäisseistä kohtauksista ei itsessään tunnu turhalta – jopa lumisilla vuorilla tapahtuva harjoitusmontaasi menettelee, jos sen näkee tribuuttina elokuvaa (nimeä myöten) inspiroineen Sergio Corbuccin Suurelle hiljaisuudelle (1968). Sen sijaan useampi kohtaus tuntuu kestävän liian pitkään, jolloin heikommalla herpaantumiskyvyllä siunatut katsojat menettävät fokuksensa. (Kostoteemansa vuoksi varsin ennalta-arvattavaa) päätöstä kohden aletaan kiristää tahtia, mutta siltikin tuntuu, että katsojan kestokykyä on koeteltu hivenen kohtuuttomasti.

Väkivalta on väkivaltaa ja neekeri on neekeri. Loppupeleissä varsin mehevä länkkäri, jota hollywoodilainen poliittinen korrektius ei pahemmin paina – ainoa seikka, mitä Tarantino on saattanut viilata hienovaraisempaan suuntaan ovat runsaat viittaukset populaarikulttuuriin. Isoimmaksi kompastuskiveksi totean rainan lähemmäs kolmetuntisen keston, joka ei ihan kykene pitämään otteessaan.

3/5

Imdb
Elonet
Wikipedia