lauantai 23. helmikuuta 2013

Punainen vaara (1984)


Red Dawn; Ten Soldiers

Yhdysvallat

Kultainen kahdeksankymmentäluku. Eurooppalaisjäsenet ovat heittäytyneet skeptisiksi Naton suhteen. Castro ja sardinistit paisuttelevat armeijoidensa kokoa. Ukrainassa sattuu kehno satovuosi. Vihreät saavat vaalivoiton Länsi-Saksassa.

John Miliuksen luultavasti tunnetuimpiin ohjauksiin lukeutuva Punainen vaara on lähtökohdiltaan melko valmiiksipureskelematonta vaihtoehtohistoriaa. Ensisilmäyksellä varsin propagandistisen oloisessa filmissä jossittelu on viety kovin pitkälle, kun edellä luetelluista osasyistä johtuen kylmä sota alkaa lämpenemään itäblokin ottaessa sotilaallisen aloitteen ja hyökkätessä Yhdysvaltoihin. Joukko coloradolaisia koulupoikia jää vihollislinjojen taakse, ja kun neuvostorealismi ei näitä pahemmin inspiroi, päätyvät piilottelemaan luonnonpuiston siimekseen. Erätaitoisten Eckertin veljesten johdolla porukka alkaa hioa ensin selviytymistaitojaan ja lopulta suunnitella partisaani-iskuja miehittäjiä vastaan.

Elokuva ei keskity niinkään teoreettisen kolmannen maailmansodan suurten linjojen maalailuun, vaan painopiste on high schoolinsa jenkkifutisjoukkueen mukaan ahmoiksi itseään kutsuvan sissijoukon suhtautumisessa ko. kouhotukseen. Huolimatta kostonhimoisten nuorukaisten peittelemättömästä patrioottisuudesta, itse sotimista ei esitetä kevyenä tai viihtyisänä puuhana. Ympärillä jylläävät äärimmäiset teot muovaavat herkässä iässä olevia nuoria miehiä (ja naisia) tavalla, joka näyttäytyy paikoin paitsi kovettavana tai karaisevana, myös suoranaisen traumatisoivana. Etenkin loppua kohti päästäessä leikki alkaa käydä niin raskaaksi, ettei filmiä voi ottaa silkkana sodanlietsontana – tuotantoyhtiönä toimineen MGM:n markkinoinnista tai elokuvan jälkimaineesta huolimatta.

Sen sijaan Punaisen vaaran voi, paitsi spekuloivana sotaleffana, nähdä myös kiehtovan erilaisena nuorisoelokuvana. Tarinassa on mukana (maksukykyisiä) kasariteinejä epäilemättä kiinnostaneita elementtejä (voimakastahtoisia nuoria, toimintaa, Patrick Swayze…). Toisaalta moni seikka käy yks yhteen tuolloin vielä käynnissä olleeseen Neuvostoliiton sotilasoperaatioon Afganistanissa, mitä alleviivataan esimerkiksi viittauksella turistilennoiksi naamioiduista joukkojenkuljetuksista. Tällöin elokuvan kotimarkkinoiden kohdeyleisö – ikäluokasta riippumatta – saadaan ensin samaistumaan synnyinmaataan puolustamaan joutuvaan sissiin, ja sitä kautta haastetaan pohtimaan koko tällaisen skenaarion oikeudenmukaisuutta.

Puitavaksi joutuvat muun muassa keskitysleirit, siviilien terrorisointi ja lapsisotilaat. Milloin mistäkin ääriajattelusta syytetty (ja toisinaan sen tunnustava) Milius ei jätä vahvemman lakiin nojaavan suurvaltapolitikoinnin arvostelua propagoivan yksipuoliskesi, vaan osansa saavat näiden lieveilmiöiden näyttäytyminen myös niissä pikkumaissa, joissa sortajana häärikin USA (esimerkiksi ”sitä” V-sanaa ei kaihdeta). Vihollisiakaan ei esitetä pelkästään kasvottomina ihmishirviöinä, esimerkiksi vallankumoustaistelijoita koko uransa avustanut eversti Bella alkaa epäillä koko konfliktin mielekkyyttä.

Tekijät ovat satsanneet myös esityksen vakuuttavuuteen. Tekoaikaan huonosti saatavilla ollut neukkukalusto korvattiin silkoilla replikoilla (tai esimerkiksi AK:n tapauksessa helpommin hankittavilla piraateilla), esimerkiksi ruudulla näkyvät T-72:t  on koottu militaristirekvisiitan vuokraamiseen erikoistuneiden Veluzan veljesten pajalla. Isojen poikien leluista perillä ollut ohjaaja tiesi myös etsiä rakennusalustaksi sotalaitteiden länsimaisia vastineita. Mainittakoon, että juuri tässä elokuvassa Mil-helikoptereina näyttäytyvät ranskalaiset Pumat päätyivät sittemmin kierrätykseen esimerkiksi Ramboissa, pönkittäen ko. neukkukoneen ikonista asemaa kasariactionissa.

Kuvauspaikkana käytettiin Las Vegasia, joka kuuluisammasta kaimastaan poiketen on tyypillinen Keskilännen maalaistaajama. Kaupunkiin sijoittuvat kohtaukset tapahtuvat pitkälti aidoissa maisemissa, mitä nyt pariin pytinkiin on pystytetty kulissikerrokset jyskyttelyä varten. Siitä huolimatta kauneimmat kohtaukset on saatu aikaan vuodenaikojen mukana elävässä korvessa, jossa yön ja päivän mukana kulkeva valo luo hyvin erottuvia atmosfäärejä kullekin tilanteelle. Se sotiminenkin paitsi näyttää, myös tuntuu erilaiselta syksyllä ja talvella.

Tunnontarkasta valmistelusta huolimatta Miliuksen henkilöohjaus on paikoitellen aika tönkköä, tosin se tavallaan sopiikin kuvattavan skenaarion raskauteen ja hahmojen uupumukseen. Siltikin, tämä yhdistettynä mukaan ympätyn (hetkittäisen) patrioottipaasaamisen kanssa synnyttää jonkin verran tahatonta komiikkaa – en oikein jaksa uskoa, että Harry Dean Stanton päätti kerran urallaan ruveta kuppaiseksi esiintyjäksi ja ehdoin tahdoin viime hetkellä tärvätä toimivan fiilistelykohtauksen kömpelöllä kostojulistamisella. Tiettävästi studiopamppujen suunnalta tulleet vaatimukset sotimista ihannoivasta julistamisesta tiivistyvät epilogissa, joka nakertaa pohjaa elokuvan sotaan kriittisesti asennoituvalta yleisvireeltä.

Kokonaisuudessaan Punainen vaara on sujuva sotapätkä, erilainen nuorisoleffa ja erikoinen Afganistan-allegoria. Kovin on maestro Miliuksen näköinen kokonaisuus.

4/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

4 kommenttia:

  1. Hätkähdyttävän kummasti kävi tunteisiin kun on Kylmän Sodan ja YYA:n varjossa kasvanut, vasemmistolaisten kanssa riidellyt ja vieläkään CCCP:n hajoamista hahmottanut.
    Full Metal Jacket herätti aikanan samoja tuntemuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tämä vaihtoehtohistoriana väkevää. Luultavasti just tuo omakohtaisuus (mikä siis itseltäni liian junnuna uupuu) syventää katsomiskokemusta.

      Poista