maanantai 29. heinäkuuta 2013

Zombie Strippers (2008)


Yhdysvallat

Zombit ja vampyyrit lienevät valkokankaan epäkuolleista suosituimpia. Paitsi luonnon järjestystä uhmaava olotila, näitä yhdistää myös antroposentrinen ruokavalio, joskin samaan pöytään sattuessa näillä tuskin olisi hankaluuksia päästä sopuratkaisuun: toinen ottaa hörpyt ja toinen pistelee loput sormin. Vastaavanlaisesti taruolennoilla on erilaiset ekolokerot elokuvateollisuudessa, verenimijän ollessa voimakkaasti puoleensavetävä ja örähtelijän yhtälailla luotaantyöntävä.

Vampyyrin synkkämielinen eleganssi on kelvannut tarinankertojille myös draama- ja romanssikertomuksiin, zombin ollessa tähän (ainakin perinteisessä mielessä) hankala, käytöksen ollessa brutaalimpaa ja tartunnan aidommin kirous kuin vaarnankammoajan tapauksessa. Ehkä onkin ihan järkeenkäypää, että kun zombia yritetään seksualisoida, tuloksena on Twilightien kaltaisen romanttisen fantasian sijasta Zombie Strippersin tyyppinen rasvainen eksploitaatio?

Jotta päästäisiin repostelemaan nimen lupaamalla tanssinumerolla, alkaa raina erikoisjoukkojen hyökkäyksellä tutkimuskeskukseen, jossa kehitellään ratkaisua usean rintaman sotaa käyvän USA:n miespulaan. Yksi biologisen aseen koekaniiniksi päätyneistä onnistuu livahtamaan supersotilailta, piiloutuen maanalaiselle strippiklubille. Ylläripylläri, karkulainen kantaa zombivirusta ja, ylläripylläri, tartuttaa klubin työntekijän. Huomattuaan asiakkaiden suopean vastaanoton tangon taitavan kalmon esitykselle, päättää klubia pyörittävä Ian valjastaa kulkutaudin taloudellisen hyvinvoinnin luomiselle – kääntöpuolena tulee nykyhiippakuntaansa tyytyväisten tanssijoiden painostaminen ottamaan tartunta sekä kellariin lukittujen ruoantähteiden metelöinti.

Sen suurempia juonenkäänteitä ei leffassa olekaan, edellä mainittujen seikkojen johtaessa sangen aavisteltavaan lopputulokseen. Sitä ennen nähdään bollywoodimainen määrä tanssiesityksiä ja heitetään härskiä hetulaa – aiheena ovat muun muassa klassikkoelokuvat, ulkomaalaiset, uskovaiset, gootit, Bushin rauhanprojekti ja leffa itsekin. Pilaa tehdään niin seksialan konventioista kuin zombileffojen yhteiskunnallisista allegorioista, mistä tuntuu löytyneen toimivimmat oivallukset.

Jokainen hahmo on jonkin sortin stereotyyppi. Poikkeus tästä lienee legendaarisen Robert Englundin hykerryttävästi karrikoima Ian, joskin zombien joraamisella rahastava niljake on melkeinpä sama hahmo, kuin mitä mies esitti Tobe Hooperin Dance of the Dead –televisiolyhärissä (2005). Ja täytyyhän mukana olla veristä slapstickiakin, kun kerran tehdään zombikauhukomediaa. Toisin kuin näyttävät maskeeraukset, on splatter pääasiassa tietokoneella toteutettu, jäljen ollessahetkittäin suorastaan amatöörimäistä.

Toisaalta erikoistehosteiden keinotekoisuus on kai ihan johdonmukaista, kun klubin ykköstanssijaa tulkitsee Jenna Jameson. Luultavasti vielä vuosienkin päästä ikinuorelta (luonnossa hajoavan muovin tavoin) näyttävä pornostara heittää vuorosanat ja tanssinumerot rutiinilla. Nämä on tietysti aina makuasioita (mikäpä elokuvista kirjoitettu ei olisi), mutta itse olisin kaivannut Jamesonin törröttävien silikonien ja pikkupoikamaisen laihojen anorektikkojoraajien sijasta enemmän vaikka luonnollisemman Penny Draken läsnäoloa – pitkänhuiskea näyttelijämalli tosin loistaa pornoteollisuuden mieskatsojille suunnattuja lesbofantasioita parodioivassa kohtauksessa.

Ja saa tällaisesta ruokottomuudesta kiinnostunut mieskatsoja (allekirjoittanuttahan tämä ei koske, sillä olin pakotettu vapaasta tahdostani sijoittamaan tämän katsastamiseen) kuulla muutenkin kunniansa – näitä ilmentävät klubin asiakkaat toimivat, paitsi kirjaimellisiksi miestennielijöiksi heittäytyvien tanssijoiden välipalana tai irtojäsenvarastona, osana rekvisiittaa strippauksen yhteydessä: kylmän ammattimaisesti esitykseensä suhtautuva ykköstanssija näkee nämä vähämielisinä nostoautomaatteina, hengellinen keltanokka taas hurmoshenkisinä elukoina. Tanssiliikkeet muuttuvat tartunnan levitessä yhä villimmiksi, burleskimaisuuden muuttuessa kerrassaan hervottomaksi loppua kohden. Budjetin myötä myös lavasteet ovat rajalliset, mutta ne eivät tunnu pysäyttävän menoa vaan tarinan kertominen pääasiassa yhden klubin sisällä tuntuu pakottomalta.

Itseironinen, viihdyttävä ja rehti rahastus. Teinikomediat saisivat useamminkin olla tällaisia. Halvasta pornolookista hartaammin diggaavat katsojat saattaisivat antaa enemmänkin tippejä tyttöjen esitykselle.

3/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti