keskiviikko 7. elokuuta 2013

Bunraku (2010)


Yhdysvallat

Ydinholokaustista toipuva ihmiskunta on päättänyt hillitä itsetuhoviettiään ja julistaa tuliaseet kaikenkattavaan pannaan. Eräs kontaktilajeille suopeaa aikakautta hyödyntäneistä on rikollispomo Nicola, jonka imperiumi alkaa itään Atlantilta. Rastapääpahiksen valtakuntaan saapuu kumminkin kaksi muukalaista, länkkärihenkinen Kulkuri ja Yoshi-niminen samurai, joilla kummallakin vaikuttaisi olevan tasattavia tilejä Nicolan kanssa. Välissä on kumminkin itsevaltiaan väkivaltakoneisto, mukaan lukien tämän kymmenhenkinen salamurhaajaeliitti.

Vasta toista kokopitkäänsä ohjaamaan päässeellä Guy Moshella kävi viuhka tämän löyttäytyessä yhteen samalla aaltopituudella olleen tuottaja Keith Calderin kanssa. Tapahtui loikka esikoisen (Holly, 2006) kolmesta miljoonasta verrattain hulppeaan kahteenkymmeneenviiteen, mikä mahdollisti aiempaa runsaampien puitteiden väkertämisen. Ja jos toimintafantasia Bunrakulla onkin puutteensa, niin ulkoasua ei näihin voi laskea.

(Genren merkkipaaluihin) verraten optimistisessa post-holokaustisessa tulevaisuudessa näkymät ovat omaperäiset. Näytelmälliset lavasteet tuovat mieleen paitsi nimeksi sattuneen japanilaisnukketeatterin, myös caligarimaisen impressionismin. Samanlaista teatterimaisuutta on havaittavissa räikeän punertavissa valoissa ja larppihenkisessä, hahmojen leffa-arkityyppejä ilmentävässä puvustuksessa.

Nykyhetken valtavirtaelokuvien edellyttäessä jopa joltain Lepakkomieheltä arkirealismia ja pseudotieteellisiä selityksiä, on Bunrakun immersion raameista vapaa sadunomaisuuden alleviivaaminen suorastaan raikasta. Kokonaisuudessaan tyyli on linjassa muutenkin idän ja lännen elokuvahistoriaa vapaasti sekoittavan filmin kanssa, joskaan muilla osa-alueilla ei samanlaiseen päräyttävyyteen ylletäkään.

Iso puute on henkilöhahmojen suoranainen kliseisyys: on yksinäistä cowboyta, kostoretkelle läksinyttä roninia, salaviisasta kapakoitsijaa, mysteeristä femme fatalea, väsynyttä hirmuhallitsijaa, starscreamia ja niin poispäin. Kun tarina köröttelee sangen ennalta arvattavia uomia, puuttuu tapahtumilta jännittävyys. Ja kun tämä kumminkin on toimintajännäri, se vähäsen niin kuin syö pohjaa lukuisilta kamppailuepisodeilta. Koreografiat ovat ihan kohtalaisia, vaikkei kumpaakaan sankaria tulkitseva pääosittaja (Josh Hartnett raskasliikkeisenä Kulkurina, japanilaispoppari Gackt katanalla varustautuneena Yoshina) mitään virtuooseja olekaan. Kaikenkarvaisia taistelutyylejä toki tuputetaan, mutta hahmokatraan laajuus ja yksioikoisuus syövät niiltä kiinnostavuutta.

Näiden osatekijöiden johdosta mättämiseen ehtii puutua ennen leffan loppua. Kaksituntisessa kestossa on rutkasti joutokäyntiä, osan tappeluun johtavista aasinsilloista ollessa pelkästään väkinäisiä tai kun sangen ilmeisissäkin skenaarioissa on pakko vähän mellakoida – esimerkiksi Kevin McKiddin ja japanilaiskovanaama Shun Sugatan roolihahmojen yhteenoton tulos ei yllättäne ketään. Vaikka tiivistäminen ei olisikaan korjannut Bunrakun tavanomaista juonta, olisi se parantanut kokonaisuutta.

Henkilöhahmojen ohukaisuuden vuoksi esitykset jäävät ammattimaisen rutiinimaiseksi – kaikki osaavat hommansa, mutta elämää suurempia rooleja ei kehkeydy. Varsinkin Demi Moore tahtoo jäädä hahmon yksiulotteisuuden johdosta muun kaartin jalkoihin. Woody Harrelsonin ja Ron Perlmanin roolit omilla tavoillaan Bunrakun absurdiuden tajuavina jäppisinä iskivät itselleni eniten, joskin varsinkin Perlmanille on kirjoitettu vuorosanoihin sen verran muovisyvällistä liibalaabaa, että meno oli välillä jo tahattoman koomista. Tosin myös elokuvan tahallisellakin komiikalla on hetkensä, genreleikittelyn ollessa tällöin kenties terävimmillään.

Pitkäveteinen kliseekimppu näteissä kääreissä. Moshe ja Calder tuntuvat olleen sydämestään mukana projektissa, mutta ennen muuta käsikirjoitus olisi vaatinut lisää työstämistä. Propsit Terenche Blanchardin scoresta. Bongatkaa muuten Samuli Vauramo wasabilla vandalisoivana vastustajana.

2,5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti