perjantai 20. joulukuuta 2013

The Wicker Man (1973)



Uhrijuhla; Anthony Shaffer’s the Wicker Man

Iso-Britannia

Skotlantilaisylikonstaapeli Neil Howie saapuu toukokuun ensimmäisen alla länsirannikolla sijaitsevalle Summerislen saarelle selvittelemään kolmetoistavuotiaan Rowan Morrisonin katoamista. Heti rantaan päästyään saa poliisimies havaita täkäläisen avuliaisuuden olevan varsin kyseenalaista, kukaan kun ei tunnu tietävän yhtään mitään koko tytöstä. (Monessakin mielessä) hankalassa paikassa päättää Howie koittaa päästä kadonneen jäljille, syventyen eristyneen paikallisyhteisön sangen eriskummalliseen elämänmenoon – saarelaisten esi-isät kun vetivät syy-yhteyden kelttiläisiin pakanamenoihin palaamisen ja Hebridien haljussa ilmanalassakin menestyvän maatalouden välillä. Pääsaarelta tullut kiihkokristitty ei moiselle lämpene (ainakaan myönteisessä mielessä), ja pikkuhiljaa tällä herää epäilys, voisiko katoaminen liittyä lähestyviin vappuseremonioihin…

British Lionin tuottaman Wicker Manin puuhamiehiä – ohjaaja Robin Hardya, käsikirjoittaja Anthony Shafferia, näyttelijä Christopher Leeta ja tuottaja Peter Snelliä – motivoi ennen muuta brittikauhun lippulaivan Hammerin kalkkeutuminen – etenkin yhtiön Dracula-sarjan laadun alamäkeen tuskastunut Lee kaipasi irtiottoa vampyyrin vermeistään. Etsittäessä uusia teemoja saatiin kipinä David Pinnerin romaanista Ritual (1967), ja tekijänoikeuksien vaihdettua omistajaa ryhdyttiin lähdemateriaalia sorvaamaan.

Romaanista omaksuttiin kristillistä hegemoniaa itsestäänselvyytenä pitäneen poliisin virantoimituksen kuvaaminen sisäänpäin lämpiävän pakanayhteisön keskellä. Siinä mielessä Hebridit ovat luonteva tapahtumapaikka tällaiselle, että samaan tapaan kuin muissakin Euroopan syrjäisemmissä kolkissa, myös Skotlannin saaristossa vanha luonnonusko säilyi verraten myöhään kristillisen perinteen rinnalla. Elokuvassa nähtävät rituaalit ovat kooste ympäri Eurooppaa, ja päämääränä on ollut antaa niistä vaikutelma sellaisessa skenaariossa, jossa kulttuurihistoria olisi nojannut ristin sijasta paikalliseen traditioon. Tehokkaimmin tämä taitaa tulla ilmi kohtauksessa, jossa tutkinta johtaa Howien seuraamaan kyläkoulun oppituntia.

Samalla kyseinen kohtaus avaa poliisimiehen hahmoa kattavasti – toisaalta tämä on hartaan uskonnollinen selibaattia myöten, tuntien ilmiselvää inhoa saarelaisten estottomia perinteitä kohtaan, toisaalta tämän toimintaa ohjaa hyväntahtoisuudesta kumpuava velvollisuudentunto. Lopputuloksena on ylimielisyydessäänkin sympaattinen, joskin myös traaginen sankari. Parjatessaan paikallisia moraalittomuudesta tämä näyttäytyy kieltämättä kiihkoilijana, yhteisön jumalattoman (eli väärän jumaluuden sisältävän) elämäntavan linkittyessä (Howien spekuloimien) hirmutekojen kanssa.

Syytöksistä huolimatta Summerislen asukkaista ei kuitenkaan maalata kuvaa pahansuopina tai mielenvikaisina juntteina, mikä oikeastaan tekee Wicker Manista nimenomaan kauhuelokuvana niin vaikuttavan – tapahtumien pysäyttävyyttä lisää ajatus siitä, että niitä motivoi helpon elokuvapahuuden sijasta perinteisiin tukeutuvat normit ja niiden toteuttaminen. Esimerkiksi Willow’n, majatalonpitäjän tyttären, yritys vietellä Howie näyttäytyy ylikonstaapelille moraalittoman seireenin rappiokäytöksenä, mitä se nuorelle neidille ei varmastikaan edusta. Ainut poikkeama väestön vilpittömään hengellisyyteen tulee ilmeisesti saarta hallitsevan lordi Summerislen suunnalta, jonka (luultavasti tarkoituksella) monitulkintaisista sanomisista voi katsoa maalaisaatelisen yhtälailla uskovan muinaisiin jumaliin siinä missä alamaisensakin tai leikkivän mukana pelkän vallan takia.

Filmissä normien vieraudesta johtuen katsoja voi ottaa niihin kuitenkin sellaisen etäisyyden, jossa on helpompi pohtia uskonnollisen umpimielisyyden ja sellaisen tuputtamisen vaikutusta ihmisten vapauteen – lienee tosin ironiaa, että elokuvassa tällaisten riepoteltavaksi joutuu Howie, joka ei itsekään ole Raamatulla päähän lyömisen yläpuolella, tämän vakaumuksella vaan sattuu olemaan paikallisesti miesalivoima. Kun uhka syntyy tähän tapaan sosiaalisista rakenteista, leimaa tunnelmaa alati kasvava epätoivoisuus – itse mysteerihän purkautuu harkitun verkkaisesti, Howien uppoutuessa yhä syvemmälle Summerislen tapahtumiin. Elämäntavan omalaatuisuudesta johtuen oikeiden johtolankojen ohella viljellään reippaasti pelkkiä harhautuksia, jotka kuitenkin toimivat minäkertojan taipumattoman persoonan ja miljöön omituisuuden vuoksi. Samoista syistä myös yllättävä loppuratkaisu toimii ilman, että uusintakatseluarvo kärsisi.

Usein elokuvan tehokkuutta havainnollistetaan sen sijoittumisella pääosin päivänvaloon. Jos tekijöiden tavoitteena todellakin oli aikomus tehdä selkeä pesäero Hammerin tuotantoon mutta pysyä kuitenkin brittikauhun jatkumossa, ollaan tältä osin onnistuttu. Elokuva on tuon ajan saarikauhulle ominaisen näyttävä, mutta studioiden sijasta se perustuu kuvauspaikkoina käytettyjen pikkukaupunkien aitouteen ja korpimaiden jylhyyteen. Kyllä tapahtumat keväisiksi uskoo, vaikka elokuva jouduttiinkin British Lionin rahahuolien takia kuvaamaan välittömästi käskyn käytyä eli syys-talvella 1972.

Edward Woodward hoitaa pätevästi pääosan kovaan rääkkiin joutuvana Howiena, joskin ilmiselvästi roolistaan lordi Summerislena nauttiva Lee tältä onnistuukin show’n varastamaan. Muissakaan suorituksissa ei ole napinaan aihetta, mitä nyt Willow’a näyttelevä Britt Eklund on dubattu hivenen luonnottomasti. Diane Cilenton asiallisen kuivakka suoritus opettajattarena tekee koko kyläkouluepisodista absurdin kiehtovan. Yllättävintä on nähdä miimikkoveteraani Lindsay Kemp majatalonisäntänä. Ingrid Pittillä on pienoinen rooli kirjastonhoitajana, tätä olisi nähnyt mielellään enemmänkin.

Osansa tunnelman syntymisessä on Paul Giovannin elokuvasävellyksellä, joka perustuu osittain vanhojen kansanlaulujen sovituksiin ja varta vasten elokuvaa varten työstettyihin veisuihin. Neofolk on väkevästi mukana koko elokuvan ajan, ja Hardy kuulemma väittikin eräässä vaiheessa näyttelijöille kuvanneensa salaa musikaalia.

Samaan aikaan kuvatun Don’t Look Now’n (julkaistu niinikään 1973) tavoin Wicker Man kärsi aikoinaan British Lionin siirtymisestä EMI:lle – uudet johtajat eivät lopputulosta osanneet arvostaa, minkä seurauksena leffa sai aika vaisun teatterikierroksen kotimaassaan. Yhdysvalloissa oltaisiin haluttu levittäjäksi Roger Cormania, mutta tämä hävisi tarjouskilpailussa Warner Brosille joka tyytyi näyttämään filmiä muutamissa drive-in-teattereissa. Kun elokuvan maine sittemmin on alkanut vakiintua, kiinnostus sen teatteriversiota kattavampaa, kadonneeksi katsottua materiaalia kohtaan on niinikään herännyt.  Toivotaan että löytyvät, näin nerokkaan mysteerijännärin uskoisi pysyvän kasassa pidempänäkin kokonaisuutena. Ja toivoohan tätä sir Leekin, joka on aina asennoitunut tunteella kyseiseen filmiin.

5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

4 kommenttia:

  1. Edelleenkin eräs lempielokuvistani. Juuri sopivasti omalaatuisen vinksahtanut pätkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhtälailla meikämannenkin mielirainoja. Tietysti aina kiva löytää elokuva, joka ei aliarvioi katsojaansa (mutta jossa toisaalta säilyy johdonmukaisuus).

      Poista
    2. Meinaatkos muuten arvostella The Wicker Treen vuodelta 2011?

      Poista
    3. Shittolainen kun tuokin on ollut tarkoitus katsoa jo ties kuinka kauan. Ei lyödä lukkoon, mutta pidetään mielessä :)

      Poista