Vampire's Kiss
Yhdysvallat
Etenkin Joel Schumacherin Lost Boysin (1987) kassamenestyksen ansiosta olivat vampyyrit vaihteeksi tapetilla kasarin puolivälin jälkeen. Robert Biermanin ohjaaman ja Joseph Minionin käsikirjoittaman Vampyyrin suudelman voi nähdä reaktiona niin kyseiselle trendille kuin aikakaudelle yleisemminkin; Martinin (1978) ja Amerikan Psykon (2000) yhdistelmänä, mikä on vielä höystetty Nicolas Cagella, jonka suoritus lukeutuu tyylipuhtaimpiin mopon karkuun päästämisiin. Aikanaan vähälle huomiolle jäänyt musta komedia lieneekin ennen muuta tuttu pääosittajansa palvojille (ja toisaalta kaikenlaisille meemujenhuutelijoille).
Peter Loew on newyorkilainen kirjallisuusagentti, joka on sangen kypsynyt elämänsä yksitoikkoisuuteen – päivät kuluvat konttorilla lorviessa ja illat irtoseksiä etsiskellessä. Harrastuksia ovat terapiassa löhöily, omintakeisen hienostoaksentin feikkaaminen ja miehen huoneistoon päätyneiden luontokappaleiden kanssa flaidaaminen. Töissä ei onneksi ole armoton kiire, mitä nyt Loewin tarvitsee vähän väliä hiillostaa sihteeriään Alvaa arkiston syövereihin kadonneen, ikivanhan kustannussopimuksen etsimisessä. Työstressin purkaminen yökerhossa tavattuun Jackieenkaan ei tahdo onnistua vapaa-ajalla, kun kämpän avoimesta ikkunasta hyökkää lepakko, tuo eläinmaailman syöksypommittaja. Mikä kiusallisinta, Peter panee merkille elukan hätyyttelyn johtaneen jämäkkään seisokkiin.
Huolimatta Jackien osoittamasta kiinnostuksesta Peteriä kohtaan, päättää mies karistaa tämän kuten muistonsa traumastondiksesta. Yhtenä yönä mukaan tarttuukin tummanpuhuva, terävähampainen Rachel, joka tekee Peterille varsin perinpohjaisen fritsun. mies ei tästä vaikuttaisi olevan pahoillaan, mitä nyt seuraavana aamuna kutsuu suihkuseurakseen näkymättömiä kylpyvieraita ja kantaa aamiaistarjottimen tyhjään sänkyyn, ilmeisesti kahvitellakseen tyynynsä kanssa.
Seuraavina päivinä miehen käytös alkaa kuitenkin äärimmäistymään, tämän saadessa yhä kummallisemmaksi käyviä päähänpistoja ja uhkaaviksi yltyviä tunnekuohuja. Voiko siitä seurata mitään hyvää, että aikuinen mies alkaa pitää itseään luodinkestävänä, kavahtamaan neonvalokrusifikseja ja epäilemään, tarvitsisiko ruokavaliossa olla enemmän ihmisverta?
Yönmusta komedia leikittelee elokuvavampyyrien sovinnaisuuksilla alleviivaamattoman terävästi – kirouksestaan varma Peter alkaa esimerkiksi stailata huoneistoaan (mahdollisuuksien mukaan) draculamaiseksi kryptaksi. Tuntuisi siltä, että mies ammentaa populaarikulttuurista oppimansa perusteella uutta roolia itsetuhoisella innokkuudella, kun seurattuaan Nosferatun (1922) kumaraista Orlokia tämän omassakin ryhdissään on havaittavissa muutoksia. Elämäntapamuutoksen perinpohjaisuutta rajoittaa kumminkin ympäröivä kaupunki, niinpä arkuksikin joutuu kelpuuttamaan mustan nahkasohvan.
Leffa jättää tulkinnanvaraiseksi, kuinka tosissaan Peter on muuttumassa yön saalistajaksi – esimerkiksi kulmahampaiden antaessa odottaa itseään päättää verenimijäehdokas tukeutua naamiaisasuliikkeeseen. Vampyyrifilkan lisäksi tämä menee mainiosti hulluuskuvauksena, sankarin kohkaamisen alkaessa käydä uhkaavaksi tätä ympäröiville ihmisille. Konttorin nokkimajärjestyksestä johtuen varsinkin Alva on vauhkoontuvan Peterin tulilinjalla. Niukasti tukea kotoa tai työpaikalta saavan, Maria Conchita Alonson luontevasti tulkitseman sihteerin ahdinko ilmentää työelämän raakuutta niin kipeästi, että herkemmillä jäänee nauru kurkkuun.
Elokuva esittää kaupunkiympäristön välinpitämättömyyttä tehokkaasti myös kohtauksessa, jossa rajusti maskeerattu Cage käyskentelee lavastamattomassa katukuvassa, keskustellen tiiliseinän kanssa. Paitsi vampyyriparodiana ja juppisatiirina, toimii leffa komediana myös paljon ilmeisemminkin, Cagen suorituksen muuttuessa roolihahmon mukana yhä tärähtäneemmäksi; teennäinnen ja tuskastunut, mutta sittenkin varsin tavallinen aikansa tuote Peter alkaa raivoamaan aakkosille, hyppimään toimiston pöydillä ja käymään (täysistuntoaan viettävien järkytykseksi) teatraalisen yksinpuhelua vessassa, vain näin ensioireita mainitakseni. Ohjaaja Bierman ei juurikaan yritä hillitä tähteään, ja ehkä juuri tämän vuoksi esitys on överiydessäänkin ällistyttävän toimiva.
Sittemmin tällainen heittäytyminen on muodostunut työhönsä tunteella suhtautuvan metodinäyttelijän tavaramerkiksi, mutta ilmestymisaikaan se lienee vielä ollut elokuvayleisölle (eri tavalla) hämmentävä kokemus, Cagen ollessa tunnetumpi Birdyn (1985) tai Kuuhullujen (1987) tyyppisinä kiltteinä herkistelijöinä. Vastanäyttelijöille jää lähinnä säestäjän asema, vaikka Loewin terapeuttia esittävä Elizabeth Ashley tekeekin parhaansa mennäkseen ylinäyttelemisessä ohi.
Pohjimmiltaan Vampyyrin suudelma on tragikoominen, suorastaan pessimistinen – hektisessä ja individualistisessa maailmassa eliitillä on luppoaikaa, valtaa ja rahaa itsensä toteuttamiseen. Yhtälö lyö käteen avaimet nautiskeluun, muttei anna ajattelulle rahkeita pitkäkestoisen hekuman saavuttamiseen. Rachel, Jennifer Bealsin mainiosti hahmottelema vampyyriviettelijättären arkityyppi (joko todellinen sellainen tai sitten vain mielikuvituksen hourima), toimii eliitin jäsenelle mahdollisuutena irrottautua tästä oravanpyörästä. Kaupungista veret imevänä yön ruhtinaana tai sitten melankoliaansa hukkuvana kirottuna sieluna. Varsinkin esityksen kallistuessa jälkimmäiseen herää kysymys, olisiko Peter sitoutumiskammoaan harmittelevan hedonistin sijasta kuitenkin masokisti, joka uraputkessa olevan menestyjän julkisivun takana kaipaa alistamista ja häpäisyä.
Johtuen keskittymisestään erään ihmisen yksitoikkoiseen arkeen, on leffan alku hieman hidas. Vauhtia kertyy kumminkin äkkiä, ja loppua kohden käsissä on jo kipeän vimmaista houretta. Ilmavan monitulkintaisen kässärin ja Cagen kankaalta ulos tursuavan esityksen vuoksi tämän voi oikeastaan katsoa missä hyvänsä vireystilassa.
4,5/5
Imdb
Elonet
Wikipedia
Tämä pitäisi kyllä ottaa ohjelmistoon mahdollisimman pian. Edellisestä katselukerrasta kun on kulunut jo liiaksikin aikaa....
VastaaPoistaTuopin tavoin tämä on itselläkin kärsinyt katsomattomuudesta aivan liian pitkään ja asia tulisi korjata. Pidin kyllä aikoinaan tästä kovastikin ja osittain juuri Cagen elämöinnin vuoksi, mutta toisaalta tuolloin mies ei ollut ainakaan itselleni vielä tuttu pahasti ylilyövänä näyttelijänä, joten voi olla että uusi katselu kärsisi miehen nykykunnon pohdinnasta.
VastaaPoistaEipä tässä voi oikein muuta kuin toivottaa riemukkaita uusintakatseluruljansseja teille kumpaisellekin. Tuota kommenttia Niccagen nykykunnosta en ihan hiffannut, ainahan se on heittäytynyt täysillä tekemisiinsä (aiemmin sille ei vaan ollut ehtinyt kertyä näitä hassuttelurooleja).
VastaaPoistaKirjoitn tarpeettoman pitkän selityksen mitä tarkoitin, mutta oh joy, bittiavaruus kadotti sen mustaan aukkoon.
VastaaPoistaLyhyemmin todettuna sama: tarkoitan Cagen nykykunnon kritisoinnilla ehkä enemmänkin miehen kykyyn tehdä hyviä päätöksiä, kuin esiintymistaitojen katoamiseen. Toki mies on lähes aina vetänyt roolejaan yli, mutta etenkin ennen hän osasi valita elokuvia siten, että pähkähullu esiintyminen tuki elokuvan muuta tunnelmaa ja osasi myös keskittyä rauhallisempaan esiinymiseen. Sittemmin hän on niin suurelta osin valinnut jo alkioasteellaan huonoja elokuvia ja kun nykyään ne kaikki jo syntyessään susi-elokuvat yhdistetään siihen esiintymiseen, niin hän vaikuttaa liiaksi pelkältä ylinäyttelijältä, kun ennen hän oli monipuolisemman oloinen. Lahjakas vaihtoehtojen tarjoaja, ei pelkkä pöpi. Mitä hän ei tietenkään edelleenkään ole, mutta ei kyllä tee paljoa töitä todistaakseen muutakaan.
Miehen roolivalinnoista voi tietysti olla montaakin mieltä. Jos miettii vaikka viimeistä viittä vuotta, niin eihän nuo kaikki projektit ole silkkaa jätettä (Bad Lieutenant ja Kick-Ass tulee äkkiseltään mieleen) - mitenkään kiistämättä, etteikö tuolle aikavälille mahtuisi käppääkin (Season of the Witch ja se uusi Ghost Rider tulee äkkiseltään mieleen). Perstuntumalla veikkailisin tuon vuoristoratamaisuuden johtuvan Cagen työmoraalin lisäksi äijän miljoonaluokan mätkyistä.
Poista