Jack Murphyn laki (1986)

Murphy’s Law

Yhdysvallat

Rikoskonstaapeli Jack Murphyn tatsi on ollut melkoisen hukassa sen jälkeen kun vaimo nosti kytkintä ja parhaaksi kaveriksi kohosi taskussa oleva matti. Nuorisorikolliset potkivat ukkoa munille ja näiden täysikasvuisten lajitovereiden harventamisen jälkeen maistuu kaatoryyppy jos toinenkin; tuloksia toki syntyy edelleen, jälki vaan on läträämisestä ruosteessa. Yksi näistä taannoisista tuloksista, henkisesti kajahtaneen oloinen Joan Freeman hautoo Murphylle kostoa päästyään vapaaksi (nomen est omen) ja tämän orkesteroiman mutkikkaan källin seurauksena löytää poliisi pian itsensä raudoitettuna vanhaan tuttuunsa Arabellaan, Murphyn lailla antisosiaaliseen autovarkaaseen.

Nimiosassa nähtävä, leffan kuvausaikaan 64-vuotias Charles Bronson periaatteessa varioi lakonisen kovanaaman lavapersoonaansa, Murphyn väsymyksen ja tuskastuneisuuden välittyessä sujuvasti. Toisaalta urautunut kyttä on myös silottelemattoman veemäinen, siltojen palaessa aina mahdollisuuksien mukaan. Rooli on myös näyttelijän mittapuulla yllättävän haavoittuvainen paitsi henkisesti myös fyysisesti – ei ole tavatonta nähdä Bronsonia runneltavana, mutta että hahmon olisi sallittua reagoidakin murjomiseensa!  Kun Murphya ei esitetä pomminkestävänä teräsmiehenä jota luoditkin väistävät (mitenkään väittämättä, etteikö Bronson mitä todennäköisimmin olisi tällainen siviilissä ollut), syntyy ehtaa jännityksen tuntua. Ei hahmo kumminkaan silkka heittopussi ole, tuleehan leffan nimikin tämän heittämästä onelinerista. (”The only law I know is "Jack Murphy's law." It's very simple. Don't *fuck* with Jack Murphy.”)

Osan onnistuneisuus voi johtua tietysti roolin metodiluontoisuudestakin, Bronson ei itse tiettävästi juurikaan välittänyt Cannonille kahdeksankymmentäluvulla tekemistään, pitkälti viiksiniekan karskiin imagoon nojautuvista halpistrillereistä. Veikkaisin näyttelijän lähteneen tähänkin lähinnä helposta tilipussista sekä ilosta työskennellä ohjaaja J. Lee Thompsonin kanssa.

Murphyyn kahlehdittu Arabella onkin sitten silkaa kasaria, tahattoman koomisena jengiläisnuoren luonnostelmana. Vallitseva mielentila on sikakyttää yksipuolisempi uhmakkuus, mikä kiteytyy (ilmeisesti juoppohulluutensa aallonharjalla kirjoituskoneen löytäneen kapteeni Haddockin kynäilemiin) vuorosanoihin:

"Hey, pubic hair, I’m talking to you!"

"Suck a doorknob you homo."

"Why don’t you watch your asshole, asshole."

Totally rad, etten sanoisi. En tiedä, onko tavoitteena ollutkin mahdollisimman sketsihahmomaisen nuorisorikollisen luonnosteleminen, mutta sanotaan nyt vaikka ettei Murphyn purskahteleva poliisiväkivalta juuri pöyristytä kaksikon tutustuessa. Pakomatkan pitkittyessä alkaa raggarista kumminkin paljastumaan muitakin luonteenpiirteitä ja vaikka karkureiden kemia onkin melko köykäistä, suoriutuu Kathleen Wilhoite niillä korteilla, jotka leimallisen Bronson-leffan koomiselle sivuhahmolle jaetaan. Pahisrintamalla Richard Romanus öykkäröivänä mafiosona näyttelee hutaisten ylitse ja jää Carrie Snodgressin hyytävästi hahmotteleman psykoämmän varjoon.

Vaikka henkilödraaman puolella ei mitään erikoista löydykään, on paketti muuten sen verran tiivis ettei sadassa minuutissa tule pahemmin kelloa katselleeksi. Juoni kulkee tuskattomasti eteenpäin, ja Cannonille tunnusomaisia ärsykkeitä (toimintaa ja yleistä huonoa makua) on annosteltu matkan varrelle sen suuruisella kauhalla, että kiinnostus säilyy. On turpakeikka strippiklubilla, siviiliuhreja säästelemätön piiritys lentokentällä ja ilmasta käsin suoritettu rynnäkkö huumefarmille! Mm. Chinatownista (1974) ja Blade Runnerista (1982) tuttuun Bradford Buildingiin sijoittuvaa lopetusta voisi kuvailla jopa mieleenpainuvaksi.

Teknisesti Jack Murphyn laki on varmaa, joskaan ei erityistä perusjälkeä – kamera ei pahemmin kikkaile mutta onnistuu silti pitämään tapahtumien otteessa, musapuolella ei kuulu mitään järin omaperäistä. Kokonaisuudessaan kerrassaan katsottavaa Bronson-eksploitaatiota.

3/5

Imdb
Elonet
Wikipedia