sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Kummeli V (2014)


Suomi

Tuoreimmassa kokopitkässä pätkässään Kummeli-ryhmä palaa Storiesista (1995) tuttuun episodikerrontaan, sen korkealentoisemmin ihan vaan Kummeli V:ksi ristityn leffan koostuessa neljästä, toisiinsa lähinnä näön vuoksi liittyvästä kertomuksesta. Ensimmäisessä rupeamassa tohvelisankarigraafikko tilaa bättre folkahtavan rouvansa kauhuksi vanhan bändikaverinsa remppaamaan ulkorakennusta, mutta ko. purukalustomonsterin työmotivaatio tuntuu olevan sangen nollissa. Saman kesämökkikunnan kovisjengi tulee kyläkauppiaan irvimiksi, ja kostonjanoiset peräkammarinpojat rupeavat suunnittelemaan ämmän putiikin ryöstämistä. Tapauksen sosiaalipornoulottuvuudet houkuttelevat paikalle mediahaaskalintuja, ja kolmas stoori meneekin elähtäneen ”Lokasangon” muistellessa, kuinka aikoinaan tuli luotua kyseenalaista mainetta paitsi itselle, myös yhdelle häntäheikille urkukorjaajalle. Päätteeksi päästään seuraamaan ökyilemään äityneen filmiryhmän eloonjäämiskamppailua Kainuun syvässä etelässä. 

Materiaali on pitkälti uutta, vanhoista hahmoistakin mukaan ovat mahtuneet ainoastaan Gerhard Rihmakallo ja Monkki Mähönen, jälkimmäinenkin on muuttunut käytännössä ihan eri tapaukseksi toimiakseen nykästä sketsiä pidemmässä installaatiossa. Koomikkoryhmän ansaitusta statuksesta huolimatta leffa ei ratsasta vanhoilla meriiteillä, vaan yleisön rahoille tunnutaan tosissaan lähdetyn antamaan vastinetta. Ukkojen (varsinkin Vihisen ja jossain määrin Kahilaisen) maneerit ovat toki tallella ja Jaana Aron puvustus on kummelia leimallisimmillaan, mutta väsähtäneisyyden sijasta tämmöiset seikat kielivät mielestäni pikemminkin perinnetietoisuudesta.

Vaikka auteurit tekevät tyylilleen uskollisesti useamman roolin suorituksen, on sivuosiin mahdutettu hengästyttävä määrä kotimaisia nimekkäitä näyttelijöitä – yksi seikka mistä varsinkin Vanaja-trilogiassa diggasin oli tuttujen naamojen sijoittaminen varsin epätyypillisiin tai ihan vaan järjettömiin rooleihin. Nytkin olisi Kai Lehtinen verta pikariinsa kaipailevana intergalaktisena rappiotyrannina, Kaarina Hazardia itsensä oloisena ilkeilevänä juoruämmänä ja Ville Myllyrinne imitoimassa Antti Jokista. Ja vaikkei jonkun Heikki Kinnusen tai Aake Kallialan kalkkeutumiselle edes Kummeli ole mahtanut mitään, niin onhan Jukka Rasilan ”piereskelevä hirviökanttori”, ympärilleen kylvämästään kaaoksesta mielipuolisesti nauttiva Sakari Äes suurin piirtein kotimainen vastine Heath Ledgerin suoritukselle Yön Ritarissa (2008).

Kun tekemisessä näkyy ilmiselvästi olevan sydän mukana, veikkaisin filkan epätasaisuuden johtuvan, ei niinkään matalamielisestä aikomuksesta rahastaa tutulla brändillä, vaan liian vähäisestä itsekritiikistä (tai liiallisesta selkääntaputtelusta) ideointivaiheessa. Kimaran käynnistävä ja sen loppuun taputteleva episodi kärsivät kumpainenkin sisällön laihuudesta, jättäen vaikutelman lähinnä liian pitkäksi venähtäneistä sketseistä. Etenkin jälkimmäinen hukkaa lupaavasti alkaneen naljailun Suomi-indien renessanssista, jolle on ollut tyypillistä tekninen kekseliäisyys mutta myös rahapula ja tarinallinen heppoisuus. Aikamiesten ryöstösuunnitelma on jo huomattavasti hupaisampi, mitä nyt vähän joutokäyntinen farssi, jossa plussaa on annettava erityisesti

1) ilmeisesti Hollywood-spektaakkelien utopistisuudelle ja lapsellisuudelle naureskelevasta rinnastuksesta vajaavaisesti maailmaa ymmärtävien urpojen kostofantasioihin ja

2) pääpukarin seinällä näkyvästä Bronx Warriorsin (1982) julisteesta.

Omalla kohdalla eniten kolahti tämän jälkeen alkava juttusarja Suomen syntisestä kesästä, jossa niin työ- kuin vapaa-ajallakin tunnollisesti rassaavan urkukorjaajan kohtaloksi koituu jutunnälkäinen juorutoimittaja. Silvennoisen mehevästi hahmotteleman matkarakastajan Pohjanmaan-kiertue kerää vauhtia kutkuttavasti, saa palaset loksahtamaan tuskattomasti ja päättyy vakuuttavasti, vähän mietteliäästikin. Summaten, tässä päästään ryhmän parhaiden pitkien sketsien tasolle, sen tuntuessa ja näyttäessä juurevuudessaan ehdalta Kummelilta. Itsenäisenä lyhärinä tämä menisi heittämällä neljän tähden kategoriaan.

Kokonaisuudessaan Kummeli V meni kivuttomissa, hetkittäin ääneenkin naurattavissa merkeissä. Meikäläisellä jälkimaku jäi vähän happamaksi, kun tuntuu että filkka olisi ollut roimasti parempi pienellä lisäpanostuksella. Tarinankertojana tylsä mutta teknisenä ohjaajana ja rytmittäjänä taitava Aleksi Mäkelä paikkaa suvantovaiheista sen mikä on mahdollista, eikä tämä ole edes kehnointa materiaalia minkä kanssa mies on puljannut.

Ei ole vieläkään Kultakuumeen (1997) voittanutta.

2/5

Imdb
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti