Yksinteoin (1990)

Going It Alone; Alone; Yksinteoin.
Suomi

Varmaan on ihan paikkansapitävää väittää, että paljon puhutulla mutta harvoin nähdyllä Yksinteolla on kotimaisessa elokuvahistoriassa legendaarinen asema. Pekka Lehdon ohjaama avioerotilitys on ollut ajoittain tirehtöörin itsensä, dokkarin pääosin osittavan Jussi Parviaisen kuin myös tietämättään ääninauhalle päätyneiden asianomaisten vaatimuksesta osittaisessa tai täyspannassa. Pimittäminen ja tästä seuraava oletus sisällön arkaluontoisuudesta kiinnittää epäilemättä elokuvaharrastajien ja muiden tirkistelyyn taipuvaisten niljakkeiden mielenkiinnon, mutta onko tällä audiovisuaalisella kielletyllä hedelmällä lopulta rahkeita lunastaa pahamaineisuutensa lataamia ennakko-odotuksia?

Sisältönsä puolestahan Yksinteoin on äärimmäisen simppeli – Kari Sohlbergin pitkissä otoksissa teatterimies Parviainen käy katkeria monologeja tuoreen avioeronsa tiimoilta. Taustatarina on silkkaa tabloidia: vaimonsa uskottomuuden väkivalloin kostanut Parviainen kiroaa huoltajuuden katkeamista, lasten ikävöimistä ja yhteiskunnan päähänpotkintaa. Kaikkea säestää ääniraita, jota yhdistää kiirastulimainen fiilis. Onkin varmaan itsestään selvää, että saadakseen mahdollisimman suorasukaisen ja kaunistelemattoman (ts. sensaatiohakuisen) erokuvauksen, on dokumentti tarvinnut keskiöönsä Parviaisen kaltaisen, julkisuudesta elävän linssiluteen.

Sillä avainsana filkan ainutlaatuisuuteen on itseriittoisuus. Narsistin oloinen Parviainen näkee itsensä tapauksen uhrina, loukattuna aviomiehen ja lapsistaan – isyyden ytimestä – irtirevittynä isänä. Miehen itsensä teoissa, kuten omassa uskottomuudessa, vaimon hakkaamisessa sairaalakuntoon tai tämän miesystävän väijymiseen puukko sukanvarressa hän ei näe mitään kyseenalaista. Pikemminkin päinvastoin, tämmöiset miehen loukatun kunnian palauttamiseen pyrkivät toimenpiteet tulevat vain yhteiskunnallisen ymmärtämättömyyden tuomitsemiksi. Summaten: heppu tekee vaikeaksi itsensä sympatiseeraamisen (vaikka elämäntilanteessa itsessään olisikin samaistumispohjaa), mutta koska ei omahyväisyyttään kykene tätä tajuamaan, tulee vähän kuin vahingossa puhuneeksi suunsa puhtaaksi. Lopputuloksessa vitutustaan purkava Parviainen on häpeämättömyydessään vähän kuin ihmisistä piittaamatta pallejaan nuolemaan ryhtyvä koira.

Rehellisyydessään hyytävän vavahduttavat selostukset eivät mihinkään kovinkaan mullistavaan kehityskaareen ehdi Yksinteon aikana johtamaan, mutta yhden pariskunnan avioeroprosessin yhden vaiheen dokumentoinnissa kuvavirta on vaikuttava. Filmiryhmän läsnäolo onkin kameran edessä olematonta, antaen univajeisen oloisen työmatkalaisen purkaa sydäntään ilman (kohtauksen sisällä olevia) keskeytyksiä tai ohjausta. Parviainen ja Lehtohan ovat jälkikäteen puhuneet keskenään ristiin siitä, kuinka käsikirjoitettuja yksinpuhelut ovat, itse olisin värikästä tajunnanvirtaa kuunnellessani valmis taipumaan sen spontaaniuteen. Vaikutelmaa vahvistaa vielä paikoittainen, tahaton kehän kiertäminen ajatusketjuissa, kun Parviainen kiusaa itseään märehtimällä jotain erityisen närästävää aihetta.

Katselukokemusta varjostaa muutenkin tietty kaksinapainen vainoharhaisuus, kun alkaa pohtimaan, kuinka paljon osuutta kameran läsnäololla on juttujen raflaavuudesta. Kun dramaturgi esimerkiksi rimpauttaa peräjälkeen exälleen ja tämän miesystävälle, herää vaikutelma että tilanteen pyrkii ottamaan haltuun jälkikasvuaan ikävöivä isä-Parviainen siinä missä katsojakunnan edessä alfauroutensa vaakalaudalle asettanut julkkistyrkky-Parviainen – dualismia, jonka pääosittaja kärjisti filmin henkisessä jatko-osassa Yksinteoin 2 (2011). Ja ehkä tämmöinen kaksijakoisuus kaikkine luomineen epätietoisuuksine on meille tirkistelijöille loppujen lopuksi paitsi oikein, myös juuri sitä mitä tuli tilattua. Sillä huolimatta paperisia vastineitaan syvemmälle pinnan alle pureutuvasta otteestaan, on Yksinteoin pohjimmiltaan samanlaista toisten asioihin nokkansa työntämistä kuin juorujournalismi. Seksivau, etten sanoisi.

Mitä luultavimmin on Yksinteoin monelle sekä tekotavaltaan että sisällöltään jossain määrin ja enemmän tai vähemmän moraalisesti arveluttava kokemus. Sittenkään se ei pyri moralisoimaan katsojan puolesta, monesta muusta kohu-, shokki-, paljastus- tms. etuliitteellä tarkoitushakuisuuttaan häivyttävästä henkilökuvauksesta poiketen, vaan on ylläkirjoitetun mukaisesti henkilön itsensä puheenvuoro. Kuten edellä on käynyt selväksi, on allekirjoittaneellakin ollut paljon aihetta sormen heristelylle, mutta sittenkään en voi kuin kiittää tekijöitä näin rehellisyyttään haastavan katsomiskokemuksen tarjoamisesta. Vielä tätä kirjoitellessakin, melkein neljännesvuosisata julkaisunsa jälkeen, kun (katsojan) on kumminkin tehtävä aktiivinen päätös ja nähtävä vähän vaivaa tämän katsoakseen.

4,5/5

Imdb
Elonet