perjantai 5. syyskuuta 2014

Hellbound (1994)


Hellbound - pirullinen ajojahti
Israel, Kanada, Yhdysvallat

Vihtahousun viestintuoja Prosatanos koittaa avata pomomiehelleen portit päästä rellestämään keskiajalle, kun jalosukuisen poikalapsen uhraamissuunnitelmista närkästynyt joukko ristiretkiläisiä pärähtää paikalle rajoittamaan paholaisenpalvojien uskonnonvapautta. Prosatanos viskelee urhoollisesti ritarikuntaa pitkin seiniä, mutta tulee lopulta teljetyksi hautaholviin ja viedäänpä tältä vallan välikappaleensakin, demonisia voimia kanavoiva valtikka. Tyrmää asettuu vartioimaan joku mystisten kaapuveikkojen veljeskunta, joka hoitaa hommansa juuri niin hyvin, että satunnaiset haudanryöstäjät onnistuvat sinne murtautumaan, ja pian vanhan kehnon kapulan kappaleita varjelevia hengenmiehiä alkaa kuolla merkillisissä olosuhteissa.

Yksi uhreista on Chicagossa teilattu israelilaisrabbi, jonka murhaajan väläykseltä nähnyt etsivä Frank Shatter (??!!) lähtee rasittavan moottoriturpaparinsa Calvin Jacksonin kanssa selvittelemään verityön motiiveja Jerusalemiin. Ainoan johtolangan tarjoaa murhapaikalta löytyneen arkeologian professori Lockleyn käyntikortti.

Sisällöltään Hellbound on sangen turhauttava kokonaisuus. Ensin otetaan houkuttelevan kajahtanut ajatus – Chuck Norris yliluonnollisessa trillerissä kierrepotkimassa pirua kelleille – ja käyntiin päästyään viritys suistetaankin päistikkaa puskiin. Kyttäkaksikon päästyä pyhälle maalle nämä pähkäilevät toistakymmentä minuuttia, missähän päin pitäjän yliopisto mahtaisi olla. On siinä meillä etsivät.

Sen sijaan että turistit ostaisivat kartan, kuluu aika Norrisin ihan helvetin riemastuttavan partnerin ilveillessä ja juoksennellessa pitkin kyliä lompakon kähveltäneen katupojan perässä. Valitettavasti kumpikaan ei tule juosseeksi esim. kaivoon, vaan päinvastoin muuttuvat jatkossa aiempaa keskeisemmiksi(/rasittavammiksi) hahmoiksi.

Viimeiseksi Norristen Chuck ja Aaron sekä Yoram Globusin yhteistyöksi jääneen Hellboundin päätähti on muutenkin läsnä vähän niin ja näin. Nasevuuksia Chuckille on kirjoitettu kituliaasti, tämän viettäessä enimmän ruutuajan kuunnellessa muiden roolihahmojen selostuksia tai Calvinin ruikutusta (eikun siis oikeasti mitä helvettiä, tälle Levelsille on meinattu antaa Tony). Pääsiköhän karatemestari kamppailemaankin peräti kahteen kertaan koko puolitoistatuntisessa (tai kolmesti, jos passiivisena hakattavana olevan scumbag-parittajan kurmootus lasketaan). Tutkimusten edetessä kuin täi tervassa, kartuttaa Prosatanos kapustakokoelmaansa ilman sen suurempia häiriöitä, ja ennenaikaiselta showdownilta vältytään joko

1. kelmin vetäytyessä ajoissa johonkin taktiseen jemmaan,

2. uhrikandidaatin häätäessä jeparit pois henkirikosta todistamasta (Darwin Awards anyone?) tai

3. Prosatanoksen huomatessa Shatterin, virnistäessä ja ritolat ottaessa.

Varsinkin tuo viimeinen ihmetyttää, kun Chicagossa pirulainen sen suuremmitta ongelmitta höykytti Chuckia ja harrasti DIY-sydänleikkauksia. Kuuli vissiin sittemmin jonkun Norris-läpän ja otti todesta.

Kuten tuli viimeksi Invasion U.S.A:ta (1985) ruotiessa nuristua, on useassa Norris-leffassa ongelmana vakuuttavan vastustajan puuttuminen. Näistä poiketen Prosatanos antaa itsestään varsin perseellepotkimiskykyisen imagon, minkä vuoksi melkein voisi jopa kuvitella jaksavansa kahlata jossain hamassa tulevaisuudessa Hellboundin suvantovaiheet uudestaan. ”Melkein” niin kuin painokkaasti. Hillitysti, mutta osuvan karmivasti maskeeratulla Christopher Neamellakin on isommat roolit niin harvassa, että vajeeseen katsoo vaikka tällaista juustoisuuteen kallistuvaakin suoritusta.

Ulkoisestihan tämä on takatukkineen ja synapopituksineen niin pahasti edelliselle vuosikymmenelle jämähtänyt, että voisi kuvitella katsovansa jotain Cannonin perushuttua puljun joutsenlaulun sijasta. Väljähkö sillisalaatti, jonka aineksista olisi tiukemmalla otteella voinut puristaa ehdan B-timantin.

2/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

4 kommenttia:

  1. Pakko katsoa tämä uudestaan, sillä jo pelkästään nimi Prosatanos alkoi taas naurattamaan.
    Lisäksi rupesi tekemään mieli Norrisin Tappajan otetta, jossa pääpahis ei nyt tainnut olla mikään oikea paholainen, mutta jonka ainakin muistoissani miellän olleen saatanallisempi kuin Prosatanos. Taisipa itse elokuva olla muutenkin tunnelmaltaan kauhistuttavapi kuin Hellbound.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on muuten sama vaiva, omatkin mielikuvat tuosta Tappajan otteesta aika ylimalkaiset. Muistan kyllä ihan diggailleeni.

      Ja mitäs siellä irvitään, Prosatanoshan on just ÄJJÄ! \,,/ \,,/

      Poista
  2. Mahtaiskohan mennä läpi nimenmuutoksena tuo Prosatanos? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äkkiseltään tulee mieleen yksi Janne joka Demonoksenakin tunnetaan, mutta tuokaan ei virallistettu taida olla. Melkoiset ummet ja lammet joutuisit sepittämään demonologisesta maailmankatsomuksesta maistraatin sedille ja tädeille, muttei se varmaan mahdotonkaan tehtävä nykykäytännössä olisi...

      Poista