Dr. Phibes; Vampyyrin
kosto
Iso-Britannia, Yhdysvallat
1920-luvun Lontooseen sijoittuvassa elokuvassa joku on saanut päähänsä ruveta lahtaamaan lääkäreitä sangen eriskummallisilla keinoilla: yhden tämä tappaa mehiläisten, toisen lepakoiden avustuksella. Saatuaan keikkansa valmiiksi murhaaja sulattaa uhrin vahanäköispatsaalta kasvot ja uppoutuu art deco –kryptansa uumenissa sävellystyön, robottien, äänettömän avustajattarensa ja vaimovainaansa valokuvan äärelle. Murhasarjaa selvittelevä Scotland Yardin Harry Trout saa tutkimuksissaan selville, että kertyneitä uhreja yhdistää ainoastaan yksi tapaus – säveltäjäpianisti-ihmemies Anton Phibesin puoliso Victoria Phibes, joka kuoli leikkauspöydälle vähän ennen miestään, jonka taas oletetaan heittäneen henkensä liikenneturmassa. Tutkimusten edetessä Troutia alkaa kuitenkin epäilyttämään, olisiko muusikko sittenkään vaihtanut hiippakuntaa.
Katsojillehan on jo filmin alkumetreiltä selvää, että tohtori Phibes on muodossa tai toisessa palannut elävien kirjoihin, eikä kyseessä varsinainen mysteerileffa olekaan. Virkavaltakin hoitaa hommansa (sarjamurhapätkälle) yllättävän ammattimaisesti, näillä vaan ikävä kyllä on vastassa paitsi Myersin ja Voorheesin isoisä, myös itse käsikirjoitus. Poliisitutkimusten tarkoituksena onkin kuljettaa muuten lähinnä murhakohtauksilla jaksottuvan tarinaa kohti johdonmukaista päätepistettään, minkä edelle on pedattu mehevästi makaaberi esitys.
Phibesin juju, Mooseksen toisesta kirjasta (vapaasti mukaillen) jäljennetyt vitsaukset, ovat verisyydessään sangen kesyjä verrattuna koittamassa olleen slasher-buumin törkyisimpiin aikaansaannoksiin. Brutaaliuden sijasta tekijät ovatkin panostaneet surmien absurdiuteen, mikä on linjassa leffan muun camp-hengen kanssa. Lieneekö sekin sitten harkittua huonoutta, kun heti siinä alun lepakkomurhassa (off-screen -)veriteosta vastaavat ihmisille harmittomista nahkasiivistä kenties tunnistettavimmat (mutta sangen kookkaat) lentävät koirat – totisemmat voisivat tietysti nurkua, etteivät Phibesin lukuisat eläinystävät noin muutenkaan vaikuta kovin aggressiivisilta, mutta heille leffa voi muutenkin olla vähän pettymys. Sovitaan vaikka, että se eka uhri hukkui guanoon.
Luontokappaleiden ohella Phibes käyttää scifi-henkisiä aparaatteja, viimeisen viritelmän ollessa kuin suoraan Sawista (2004) tai jostain sen jatko-osasta. Huolimatta juonen perustumisesta yhteen jos toiseenkin kauhukonventioon, Phibes varioi niitä ilkikurisen omaperäisesti. Tunnelma on sellainen mikstuura jännitystä ja mielettömyyttä, ettei aika missään vaiheessa käy pitkäksi. Etenkin siinä pronssiyksisarviseen liittyvässä kohtauksessa tiivistyy absurdi musta huumori tavalla, josta tulee mieleen Monty Python.
Leffan läpäisevä camp paistaa myös ulkoisista puitteista, lavasteiden ja puvustuksen ollessa räikeitä ja rönsyileviä. Halki elokuvan ovat värit epätodellisen voimakkaita, tukien muutenkin burleskia meininkiä. Erityisen mieleenpainuva on Phibesin tukikohta, joka peilaa paitsi isäntänsä älykkyyttä, myös katkeruutta ja nostalgisuutta. Vaikka selkeästi komediahahmoja ovatkin, ei Phibesin vainoamia lääkäreitäkään esitetä erityisen negatiivisessa valossa (jollei nyt pidä tuomittavana kaitafilmipornon katsomista ja VISKIN juomista), eikä mikään varsinaisesti viittaa Victorian kuolleen hoitovirheeseen – vaikka antisankarin taustatarina onkin myötätuntoa herättävän traaginen, tuntuu tämän kostoretki lähinnä ylimitoitetun kaunaiselta. Mutta niinhän se tuntui senkin hepun tapauksessa, jonka tekosista Phibes haki inspiraationsa…
Katkeraa tohtoria tulkitsevalle Vincent Pricelle rooli ("ole dramaattinen ja mahtipontinen pahis") oli noin periaatteessa peruskauraa, mutta osan vaatima maskeeraus toi lisähaastetta – Phibesin kolarinrunnomasta ulkomuodosta johtuen näyttelijä on suurimman osan ruutuajastaan lateksimaiseksi tarkoitetussa, ohuessa maskissa. Trevor Crole-Reesin aikaansaannos on minimalismissaan hieno, tuoden mieleen Jack Piercen Imhotepin Universalin Muumiosta (1932). (Jo leffan ekoissa mainoksissa spoilattu) maskiton Phibes -maski on sen sijaan tavanomaisempi, mutta siitä ei onneksi yritetäkään kehittää elokuvan huipennusta – enemmän pohdittavaa lienee haudan takaa palanneen tohtorin elollisuudessa ja suunnitelman päätepisteessä.
Ylinäyttelyannostusta tarjotessaan Price kykenee käyttämään vain harkitusti muljahtelevia öögojaan ja suureellisesti liikehtimällä, eikä lausunnastakaan tullut mitään kuin dubbauksena. Phibesin puheääni onkin sangen kolkko, ja kun Pricelle on suotu (verrattain) säästeliäästi vuorosanoja, jää hahmo aavemaisen mystiseksi. Tappavien sammakkonaamioiden, kellopeliandroidien ja muun hourupäisyyden ympäröimällä näyttelijälegendalla petti pokka (maskeeraajan riesaksi) vähän väliä, ja siihen nähden, kuinka hauskaa tällä kuuluu olleen Phibesin kuvauksissa, on aika yllättävää kuulla, että projekti meinasi kaatua American International Picturesin pomojen kitsasteltua tähtensä palkoissa.
AIP:n kuvatessa Phibesia Iso-Britanniassa, tarjottiin lääkärirevohkan johtajan, Vesaliuksen, roolia ensiksi Peter Cushingille. Vaikkei elokuvasta pannukakkua tullutkaan, on ymmärrettävää, että tämä kieltäytyi. Tilalle tullut Joseph Cotten ajaa asiansa, vaikka onkin jossain määrin arvattavissa, kuinka pitkään produktion toiseksi nimekkäin stara tulee murha-aallosta selviytymään. Noin muutoin Phibes suorastaan kuhisee päteviä brittinäyttelijöitä, monen yhdessä kohtauksessa esiintyvän sivuhenkilönkin painuessa mieleen.
Robert Fuestin ohjaus on vaivattoman tuntuista, lennokasta ja kokeilevaa. Kamera liikkuu sangen luovasti, ja auteur-ajatukseen terveen epäluuloisesti suhtautunut ohjaaja on antanut projektin muille työstäjille sopivasti liikkumavaraa. Basil Kirchinin soundtrack on passelisti vanhahtavaa (ja kauhun puitteissa aika erikoista) jazzia ja swingia, joka monessa hiljaisessa kohtauksessa (mikään pakkohan henkilöillä, edes Pricella, ei ole olla koko ajan äänessä), ja hetkittäin Phibes muuttuu suoranaiseksi musikaaliksi.
The Abominable Dr. Phibes oli paitsi ilmestyessään kassamenestys, sittemmin vankan fanikunnan saavuttanut kulttileffa ja perusteos Pricen filmografiassa. Elokuvauransa rekvisiittapuolella aloittaneen Fuestin camppi-iloittelu on tarinaltaan yhtaikaisesti sekä tuttuja goottikauhun teemoja kierrättävä grand guignol että aikaansa edellä ollut, edelleenkin erittäin viihdyttävä slasher. Isoin mieleen juolahtava miinus taitaa olla tuo vanha käännösnimi. Hei, me suomennetaan!
5/5
Imdb
Elonet
Wikipedia
Iso-Britannia, Yhdysvallat
1920-luvun Lontooseen sijoittuvassa elokuvassa joku on saanut päähänsä ruveta lahtaamaan lääkäreitä sangen eriskummallisilla keinoilla: yhden tämä tappaa mehiläisten, toisen lepakoiden avustuksella. Saatuaan keikkansa valmiiksi murhaaja sulattaa uhrin vahanäköispatsaalta kasvot ja uppoutuu art deco –kryptansa uumenissa sävellystyön, robottien, äänettömän avustajattarensa ja vaimovainaansa valokuvan äärelle. Murhasarjaa selvittelevä Scotland Yardin Harry Trout saa tutkimuksissaan selville, että kertyneitä uhreja yhdistää ainoastaan yksi tapaus – säveltäjäpianisti-ihmemies Anton Phibesin puoliso Victoria Phibes, joka kuoli leikkauspöydälle vähän ennen miestään, jonka taas oletetaan heittäneen henkensä liikenneturmassa. Tutkimusten edetessä Troutia alkaa kuitenkin epäilyttämään, olisiko muusikko sittenkään vaihtanut hiippakuntaa.
Katsojillehan on jo filmin alkumetreiltä selvää, että tohtori Phibes on muodossa tai toisessa palannut elävien kirjoihin, eikä kyseessä varsinainen mysteerileffa olekaan. Virkavaltakin hoitaa hommansa (sarjamurhapätkälle) yllättävän ammattimaisesti, näillä vaan ikävä kyllä on vastassa paitsi Myersin ja Voorheesin isoisä, myös itse käsikirjoitus. Poliisitutkimusten tarkoituksena onkin kuljettaa muuten lähinnä murhakohtauksilla jaksottuvan tarinaa kohti johdonmukaista päätepistettään, minkä edelle on pedattu mehevästi makaaberi esitys.
Phibesin juju, Mooseksen toisesta kirjasta (vapaasti mukaillen) jäljennetyt vitsaukset, ovat verisyydessään sangen kesyjä verrattuna koittamassa olleen slasher-buumin törkyisimpiin aikaansaannoksiin. Brutaaliuden sijasta tekijät ovatkin panostaneet surmien absurdiuteen, mikä on linjassa leffan muun camp-hengen kanssa. Lieneekö sekin sitten harkittua huonoutta, kun heti siinä alun lepakkomurhassa (off-screen -)veriteosta vastaavat ihmisille harmittomista nahkasiivistä kenties tunnistettavimmat (mutta sangen kookkaat) lentävät koirat – totisemmat voisivat tietysti nurkua, etteivät Phibesin lukuisat eläinystävät noin muutenkaan vaikuta kovin aggressiivisilta, mutta heille leffa voi muutenkin olla vähän pettymys. Sovitaan vaikka, että se eka uhri hukkui guanoon.
Luontokappaleiden ohella Phibes käyttää scifi-henkisiä aparaatteja, viimeisen viritelmän ollessa kuin suoraan Sawista (2004) tai jostain sen jatko-osasta. Huolimatta juonen perustumisesta yhteen jos toiseenkin kauhukonventioon, Phibes varioi niitä ilkikurisen omaperäisesti. Tunnelma on sellainen mikstuura jännitystä ja mielettömyyttä, ettei aika missään vaiheessa käy pitkäksi. Etenkin siinä pronssiyksisarviseen liittyvässä kohtauksessa tiivistyy absurdi musta huumori tavalla, josta tulee mieleen Monty Python.
Leffan läpäisevä camp paistaa myös ulkoisista puitteista, lavasteiden ja puvustuksen ollessa räikeitä ja rönsyileviä. Halki elokuvan ovat värit epätodellisen voimakkaita, tukien muutenkin burleskia meininkiä. Erityisen mieleenpainuva on Phibesin tukikohta, joka peilaa paitsi isäntänsä älykkyyttä, myös katkeruutta ja nostalgisuutta. Vaikka selkeästi komediahahmoja ovatkin, ei Phibesin vainoamia lääkäreitäkään esitetä erityisen negatiivisessa valossa (jollei nyt pidä tuomittavana kaitafilmipornon katsomista ja VISKIN juomista), eikä mikään varsinaisesti viittaa Victorian kuolleen hoitovirheeseen – vaikka antisankarin taustatarina onkin myötätuntoa herättävän traaginen, tuntuu tämän kostoretki lähinnä ylimitoitetun kaunaiselta. Mutta niinhän se tuntui senkin hepun tapauksessa, jonka tekosista Phibes haki inspiraationsa…
Katkeraa tohtoria tulkitsevalle Vincent Pricelle rooli ("ole dramaattinen ja mahtipontinen pahis") oli noin periaatteessa peruskauraa, mutta osan vaatima maskeeraus toi lisähaastetta – Phibesin kolarinrunnomasta ulkomuodosta johtuen näyttelijä on suurimman osan ruutuajastaan lateksimaiseksi tarkoitetussa, ohuessa maskissa. Trevor Crole-Reesin aikaansaannos on minimalismissaan hieno, tuoden mieleen Jack Piercen Imhotepin Universalin Muumiosta (1932). (Jo leffan ekoissa mainoksissa spoilattu) maskiton Phibes -maski on sen sijaan tavanomaisempi, mutta siitä ei onneksi yritetäkään kehittää elokuvan huipennusta – enemmän pohdittavaa lienee haudan takaa palanneen tohtorin elollisuudessa ja suunnitelman päätepisteessä.
Ylinäyttelyannostusta tarjotessaan Price kykenee käyttämään vain harkitusti muljahtelevia öögojaan ja suureellisesti liikehtimällä, eikä lausunnastakaan tullut mitään kuin dubbauksena. Phibesin puheääni onkin sangen kolkko, ja kun Pricelle on suotu (verrattain) säästeliäästi vuorosanoja, jää hahmo aavemaisen mystiseksi. Tappavien sammakkonaamioiden, kellopeliandroidien ja muun hourupäisyyden ympäröimällä näyttelijälegendalla petti pokka (maskeeraajan riesaksi) vähän väliä, ja siihen nähden, kuinka hauskaa tällä kuuluu olleen Phibesin kuvauksissa, on aika yllättävää kuulla, että projekti meinasi kaatua American International Picturesin pomojen kitsasteltua tähtensä palkoissa.
AIP:n kuvatessa Phibesia Iso-Britanniassa, tarjottiin lääkärirevohkan johtajan, Vesaliuksen, roolia ensiksi Peter Cushingille. Vaikkei elokuvasta pannukakkua tullutkaan, on ymmärrettävää, että tämä kieltäytyi. Tilalle tullut Joseph Cotten ajaa asiansa, vaikka onkin jossain määrin arvattavissa, kuinka pitkään produktion toiseksi nimekkäin stara tulee murha-aallosta selviytymään. Noin muutoin Phibes suorastaan kuhisee päteviä brittinäyttelijöitä, monen yhdessä kohtauksessa esiintyvän sivuhenkilönkin painuessa mieleen.
Robert Fuestin ohjaus on vaivattoman tuntuista, lennokasta ja kokeilevaa. Kamera liikkuu sangen luovasti, ja auteur-ajatukseen terveen epäluuloisesti suhtautunut ohjaaja on antanut projektin muille työstäjille sopivasti liikkumavaraa. Basil Kirchinin soundtrack on passelisti vanhahtavaa (ja kauhun puitteissa aika erikoista) jazzia ja swingia, joka monessa hiljaisessa kohtauksessa (mikään pakkohan henkilöillä, edes Pricella, ei ole olla koko ajan äänessä), ja hetkittäin Phibes muuttuu suoranaiseksi musikaaliksi.
The Abominable Dr. Phibes oli paitsi ilmestyessään kassamenestys, sittemmin vankan fanikunnan saavuttanut kulttileffa ja perusteos Pricen filmografiassa. Elokuvauransa rekvisiittapuolella aloittaneen Fuestin camppi-iloittelu on tarinaltaan yhtaikaisesti sekä tuttuja goottikauhun teemoja kierrättävä grand guignol että aikaansa edellä ollut, edelleenkin erittäin viihdyttävä slasher. Isoin mieleen juolahtava miinus taitaa olla tuo vanha käännösnimi. Hei, me suomennetaan!
5/5
Imdb
Elonet
Wikipedia
Leffan tittelin suomentaja lienee ajatellut jotakin muuta leffaa, kun minun muistaakseni tämä elokuva ei vampyyria ole nähnytkään...
VastaaPoistaOnhan tässä tietysti yksi verenimemiskohtaus (julmien vampyyrihedelmälepakkojen ohella), mutta siinäkään ei tainnut hurme mennä hyötykäyttöön...
PoistaLoistava,loistava leffa ja Phibes-saagahan on siitä myös mainio että tällä kertaa myös kakkososa on lähes yhtä huikea kuin tämä ensimmäinenkin. Kakkososan loppu ehkä vielä toispuoleisen kryptisempi kuin ekan. Ja tosiaan, ainoa moka ei liity itse elokuvantekoon, vaan myöhempiin tapahtumiin: Ne Suomi-nimet! Tai, no olis Caroline Munron (esittää Phibesin edesmennyttä vaimoa kuvien kautta ja hyvinsäilyyneenä ruumiina) nimi voinut olla molempien elokuvien krediittilistoilla. Vaikkakaan ei tosiaan eläväistä roolia tee..
VastaaPoistaMunrohan murjaisi jälkikäteen että oli haastava rooli, kun oli allerginen höyhenille (joilla Phibesin rouvan mausoleumi oli tietenkin kyllästetty).
Poista