Vaaran merkki (1978)

The Sign of Danger; Swastika Finlandia
Suomi

1970-luvun Vehmaa. Laajakuva rintamamiestalojen reunustamasta sorapolusta. Kumpuilevan tien takaa alkaa lähestyä tummanpuhuvien hahmojen letka. Taustalla pauhaa marssimusiikki. Kulkueen kärkenä, sen peitsenä, tulee näkyviin siniristilippu. Kyseessä on siis jonkin asteinen patrioottiparaati. Siitä minä nautin. Vaan mitäs helvettiä. Lössin lähestyessä alkaa kuvasta erottumaan toinenkin viiri. Olisiko maakunnan vaakuna. Ei, eivätkä marssijat taida olla lentosotakoulunkaan asialla, vaikka tunnuksissa samaa näköä onkin.

Järjestyksessä toisessa yhteisohjauksessaan työnsivät Pekka Lehto ja Pirjo Honkasalo päänsä silloiseen yhteiskunnalliseen ampiaispesään ja matkustivat tapaamaan itseään Pekka Siitointa. YYA-Suomen ilmastossa valtakunnanjohtajan parikymmenpäinen pataljoona koettiin niin sisä- kuin ulkopoliittiseksi uhkaksi, ja Honkasalo on jälkikäteen maininnut yhdeksi tavoitteekseen jouduttaa liikkeen loppua tuomalla sen parrasvaloihin.

Tältä osin tavoitteet menevät melko lailla kiville, 20-minuuttisen dokkarin ensimmäisen puoliskon kuvatessa lähinnä omituisen kesämökkireissun mieleen tuovaa sotaharjoitusta – marssimista vaivaa liian korkeana rehottava ruoho ja sissisotatreenit metsikössä ovat melkoista kompurointia. Eniten tästä luultavasti saavat irti valtakunnanjohtajan uraan pilke silmäkulmassa suhtautuvat katsojat, jotka osannevat arvostaa munasillaan laiturinnokassa hailaavien humalaisten suunnitelmia Urkin leirittämisestä filmivirran vaatimalla vakavuudella.

Sillä paitsi kiinnostavaa Siitoin-aineistoa, heijastelee leffa myös melkoisesti valmistumisaikansa asenteita. Yllämainitun mukaisesti oli kaikennäköinen kainalontuuletus jämäkästi pannassa tuolloisessa Kekkoslovakiassa. Toisen käden tietojen varassa maine saattoi olla todellisia valmiuksia hurjempi – Honkasalo ja Lehtohan löyttäytyivät Siitoimen seuraan ruotsalaisiksi aateveljiksi esittäytyneinä, joskin voisi kuvitella että esiintyjälle olisi maistunut julkisuus ilman peitetarinoitakin. Tämä oli kuitenkin ilmeisen vakuuttunut dokumentaristien rooleista, ja kuvaussessiot päättyivätkin rivologin uskouduttua Honkasalolle enneunestaan. Ehkä se valkoisella ratsulla palavalle alttarille ratsastaminen kuulosti omassa päässä paremmalta kuin ääneen kerrottuna.

Pyrkiessään kuvaamaan Pekan puoluekoneistoa varteenotettavana kumouksellisena voimana, sattuivat tekijät siinä suhteessa kreivin aikaan, että loppupuolelle on ehditty keräämään aineistoa Kursiivin tuhopoltosta ja fasistien linnareissusta; materiaalin koostamisen aikana on siirrytty jo sotaharjoituksista poliittisten kilpailijoiden vaientamiseen. Tältä tosin syö tehoa toimittaja Ilkka Uotilan sarkastisesti tapahtumia kommentoiva kertojaääni. Tiettävästi aivan toisenlaisen tunnelman luo dokumentin (tätä nykyään yleisemmän) saksalaisversion haudanvakavasti kiljunatsien tuhopolttoon suhtautuva lukija. Ja olisihan tuossa tilanteessa kielikin noin aiheen puolesta autenttisempi.

Vaaran merkkihän on ollut meillä kiven alla aina siitä asti, kun sen tilannut Yleisradio totesi sisällön olevan ohjelmatoimintaansa rikkova ja hyllytti pätkän – itsehän näin tämän keväällä Orionin Stranger than Fiction –sarjassa, ja silloinkin sen sisällyttäminen ohjelmistoon oli sattuman kauppaa. Sen sijaan esimerkiksi Ruotsissa Vaaran merkki on Lehdon mukaan ollut jokaisella televisiokierroksellaan yleisömenestys, mikä varmaankin todistaa Zvi Mazelin arvion Maailman juutalaisvastaisimmasta kansakunnasta.

Tai sitten sen, että kyseessä on asenneaikakapselina ja Pekka-reliefinä sangen mehevä suupala.

3,5/5

Imdb
Elonet