sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Elämän tanssi (2013)



La danza de la realidad; The Dance of Reality
Chile, Ranska

Viime aikoina lähinnä kirjoittamiseen ja teatteriin luovan hulluutensa kohdentanut Alejandro Jodorowsky suoritti viime vuonna uuden tulemisen valkokankaalle, kun massiivisesti valmistellusta ja sittenkin kariutuneesta Frank Herbert –filmatisoinnista kertoneen Jodorowsky’s Dunen (2013) synnyttämän kiinnostuksen jälkilöylyissä ilmestyi surrealistishamaanin ensimmäinen ohjaustyö pariinkymmeneen vuoteen. Tämä uutukainen on gurun aikaisempia, kattavaan maailmanselitykseen pyrkineitä rainoja (tai vaikka ulkoelokuvallisiakin aikaansaannoksia, esim. Moebiuksen kanssa työstettyä Incalia (1981-1989)) intiimimpi noin aiheensa puolesta, Jodorowskyn psykomaagisen katseen käsitellessä maailmanhengen sijasta lapsuusmuistoja Chilessä.

Itseään esittävän ohjaajan eletty elämä rullaa tämän silmien edestä elokuvan lailla, pappa-Jodon kommentoidessa menneisyyttään sitä mukaan, kun se muuttuu lapsi-Jodolle (Jeremías Herskovits) nykyhetkeksi. Tämän isä Jaime (omaa isoisäänsä esittävä Brontis Jodorowsky) on vähän kuin stalinistiversio Al Bundysta, korostetun kova karju jokseenkin epämiehekkäällä alalla. Tämä pitää yhdessä vaimonsa Saran (Pamela Flores) kanssa naisten alusvaateliikettä Tocopillan rannikkokaupungissa, työväen vallankumousta odotellen ja jälkikasvuaan tähän valmistellessa. Poikaansa rääkkäävän isän harmiksi äiti pyrkii vaalimaan lapsensa herkkiä ja luovia piirteitä, jotka ilmenevät konkreettisimmin sirkustaiteilijana työskennelleeltä (ja niistä hommista saappaat jalassa lähteneeltä) äidinisältä perityissä kultakutreissa.

Mitään monimutkaisempaa juonta elokuvassa ei ole, sen lähinnä elävöittäessä Jodorowskyn paluuta lapsuuteensa. Kuten kahdeksankymppinen ohjaaja itsekin toteaa, ovat yksilön muistot aina jossain määrin painottuneita tulkintoja historiasta. Tapahtumat ovatkin paikoin psykedeelisyyteen asti karnevalisoituneita. Jodo suoltaa kuvavirtaansa sen verran subjektiivisesti, että on pitkälti katsojan omasta eletystä elämästä kiinni, kuinka iso osuus vertauskuvista ja symboliikasta ottaa auetakseen. Toisaalta tapahtumien todenperäisyys helpottaa nopeastikin muuttuvaa elokuvan sävyä, kun kesäisen nostalginen hetki muuttuu ykskaks shokeeraavaksi ja siitä suorastaan kammottavaksi. Vissiin juuri sitä elämän tanssia, ei pelkästään huonoja tai hyviä hetkiä, vaan koko kimara.

Lavasteet ovat kotikutoisia, joukkokohtaukset pienimuotoisia ja tietokonetehosteet aataminaikaisia; elokuvan puitteissa käyvät kamppailua budjetin rajallisuus ja toisaalta tekijöiden tausta teatterissa. Ulkoasu on halvahko, mutta tunnelman unenomaisuus, muistojen korostettu omakohtaisuus pehmentää tätä iskua. Toisaalta otoksissa ja visioissa noin yleensä on sitä samaa mielipuolista viehättävyyttä kuin ohjaajan klassikoissakin. Ulkoasultaan elokuva tuokin mieleen karun version Amarcordista (1973), tosin lapsen kehitys psykologisesti ja spirituaalisesti on auteurin omista kiinnostuksenkohteista johtuen tarkkanäköisempää. Henkimaailman asioita murehtivassa, ensikosketuksensa tarot-pakkaan tekevässä lapsessa on orastavia piirteitä, jotka on helppo yhdistää kuvattavaan nykyhetken henkilöön (tai ainakin tämän julkisuuskuvaan).

Jodorowsky on maininnut yhdeksi elokuvan inspiroijaksi huonot välit omiin vanhempiinsa. Eikä käy kiistäminen, etteikö Jaimesta piirtyisi elokuvan (=tämän pojan muistojen) kautta melkoisen julmurin muotokuva. Tältä osin Elämän tanssi antaa uutta perspektiiviä ohjaajan aikaisempien teosten (varsinkin El Topon (1970) isä-poika-suhteen) tarkasteluun. Toisaalta ohjaaja on halunnut päästä jonkinnäköiseen sopuun – jos ei nyt pappavainaansa niin ainakin menneisyytensä kanssa – tuomalla vanhempiinsa ominaisuuksia, joita nämä tämän käsityksen mukaan haikailivat. Oopperaan intohimoisesti suhtautunutta Saraa näyttelevä sopraano Flores laulaa jokaisen vuorosanansa, mihin nähden on helpottavaa, ettei Jodolla ole äitiään kohtaan yhtä paljon hampaankolossa, vitsi kun kuluu aika äkkiä loppuun. Oikeastaan tuntuisi siltä, että äitisuhteen kipupisteet liittyvät lähinnä (sangen suorasukaisesti esitettyyn) oidipaaliseen oireiluun, mitä toisaalta edistää faijan aggressiivisuus, toisaalta alusvaatekauppiaan vaimossa toistuva sanonta suutarin lasten kengistä.

Eniten hakoteille mennään oikeastaan elokuvan ehtoopuolella, kun Jodorowsky kierrättää teoksessaan El niño del jueves negro (1999) pyörittelemänsä ajatuksen isästään salamurhaamassa pröystäilevän presidentti Ibáñezin Bukefalos-hevosen (tiettävästi pressa ei todellisuudessa ollut ihan näin suuruudenhullu, mutta tämä nyt on tätä surrealismia). Näistä ratkaisuista välittyy fiilis, että Jodo on jokseenkin tinkinyt todenmukaisuudesta saadakseen leffaan sovinnaisemman lopun. Ja voihan tämän armeliaisuuden nähdä näpäytyksenä armottomalle isälle siitä, kuinka pitkälle omena on pudonnut puusta.

Ja olisiko siinä Jaimen vallankumouksellisuudessa ehkä, kaikesta kovuudesta ja vakavuudesta huolimatta, lopulta kyse naiivin idealistisesta toiveesta. Ettei maailmanvallankumouksen jälkeen, kaikkien kansojen tultua tovereiksi, joutuisi kuuntelemaan kylänraitilla vittuilua omasta juutalaistaustasta (olkoonkin, että se kaupan seinälle ripustettu gruusialaisukkeli aikamoinen antisemitisti olikin). Toveripiirikin koostuu lähinnä porukasta (duunarit, mustalaiset, sukupuolivähemmistöt), jolle tasapuolisemmat olot kelpaisivat. Toisaalta riittävän huono-osaisia tekopyhä toveri joko hylkii (esim. dynamiitin runtelemat kaivosmiehet) tai hyödyntää (kaupan mainospuolesta vastaava kääpiö) kuin paraskin poroporvari. Isänsä elokuvien vakionaama Brontis ilmentää huimaavasti näitä nurjia piirteitä, luonnehtien vaarinsa jos ei nyt sympaattiseksi, niin hivenen traagiseksi. Miehen heittäytymiselle ei voi kuin hattua nostaa.

Sisällöltään suruttoman tuhlailevasti surrealistinen omaelämäkerta, joka rapiaan parin tunnin kestoonsa nähden uppoutuu loppupuolella ehkä liiankin perinpohjaisesti omiin haaveiluihinsa. Vaikkei Elämän tanssi etsikään samanlaisia gigaidiksiä kuin vaikka Holy Mountain (1973), jää siitä levollinen olo – Jodorowskyhan on itse todennut olevansa tyytyväinen, vaikka tämä jäisikin elokuvalliseksi joutsenlauluksi. Kronologisestihan tässä ollaan vasta omaelämäkerrallisesti lähtökuopassa (tai toisaalta perustassa, olettaen että kaikki pohjaa elettyyn lapsuuteen), eikä Jodon aikuiselämä ainakaan paperilla näytä vaiheköyhältä. Jatkon papparainen on julistanut olevan kiinni ihan kokonaan siitä, kuinka paljon persnettoa Elämän tanssista jää käteen (miksikään kassamenestykseksi vaikeaselkoisuuteen asti subjektiivista elämäkertaa Jodo ei ole kuvitellutkaan).

Niin että mars teatteriin tätä tsiigaamaan, vielä kun ehditte.

4/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti