Viimeinen hiljaisuus; the Last Silence
Suomi
Ydinkatastrofista positiivisia viboja saava terroristijärjestö NCO sieppaa omaan käyttöönsä suurvaltojen laukaisukoodit ja päättää pistää haisemaan. Tielle änkeää valtion erikoisagentti Silencio, joka ei kuitenkaan onnistu pysäyttämään luovaa tuhoa ja tulee siinä samalla pahasti kurmootetuksi. Sanotaan vaikka, että nimi on enne. Kymmenen vuotta myöhemmin tästä on tullut menneisyytensä riivaama mykkä palkkionmetsästäjä, joka työnsä puitteissa etsii tuhkasta ja raunioista nousseen federaation kanssa sotivan NCO:n nokkamiehiä. Ja tuleehan sitä lopulta yhtenä päivänä vastaan lössin kakkosmies, suupaltti Funnyboy. Silencen kasvot unohtanut runkvisti värvää vanhan uhrinsa oppaaksi, aikomuksenaan palata vihollislinjojen läpi takaisin päämajalle – paikkaan, jossa kaikki alkoi.
Juonellisesti Team Splattensteinin 2019 Il Ultimo Silenzio on aika perinteinen kostotarina, mutta kyllähän tuo reissu terroristipesään kannattelee tällaisen kolmevarttisen. Ja toisaalta tarina pysyy simppeliytensä ansiosta kasassa saman ajan, vähän yllätyksettömyydenkin kustannuksella. Silence on sankarina pätevä pastissi kulttielokuvista, ja lyhäri nyökyttelee muutenkin tuohon suuntaan (retoriset) niskat kipeinä (alustuksessakin oli jo viittauksia Robocopiin (1987), Escape from New Yorkiin (1981) ja Suureen hiljaisuuteen (1968)). Siinä missä synkeä seikkailija on jumahtanut painimaan menneisyytensä kanssa, tuntuu ympäröivä todellisuus sopeutuneen olosuhteisiin vähän liiankin kanssa, sen verran pulttiboismaisia sivuhahmoja on sekaan mahtunut.
Nimensäkin perusteella ryhmän joutsenlaulukseen suunnittelemaan leffaan on panostettu aikaisempiin tuotoksiin nähden kymmenkertaisella budjetilla, mikä näkyy ennenkin runsaasti roiskitun goren määrässä. Meno ei mene missään vaiheessa puuduttavaksi, sillä efektit myötäilevät aiempaa selkeämmin tapahtumia (siinä missä tätä edeltäneissä pätkissä suhdanne oli juuri päinvastainen). Tällainen tarmokas verensiirto pyyhkii myös tehokkaasti pois muistikuvat niiden parin sekaan eksyneen digitaalitehosteen aneemisuudesta.
Kehuttava on toimintakohtausten toimivuutta – kuvakulmat ja leikkaus luistavat pääasiassa hyvin, varmaan ainoa napinan aiheeni olisi nopeutusten liikakäyttö. Erityisesti se yhteenotto uppiniskaisten sissien kanssa varrella virran jäi mieleen, semminkin kun toteutus (pinnan alaisine ottoineen kaikkineen) oli haastava. Eikä toiminta ole toisaalta pelkkää piktoriaalista poppakonstia, vaan pääosan tällä kertaa valikoitunut Splattenstein-veteraani Jussi Väänänen on pätevä paitsi yrmistellessään, myös jaellessa kierrepotkuja. Varsinkin se matsi Tapio Taipaleen kanssa näyttää hyvältä (vaikka vastustajan asuvalinta on näin B-postapojenkin mittapuulla aika omalaatuinen).
Nimiosaa enemmän eläytymistä vaativat roolisuoritukset ovat perusjäykkää, aikaisemmin kreivinä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä takuuvarmasti hepuloinut Mikko Pohjolakin on ohjaustöiden ohessa keskittynyt lähinnä sivuosiin, näkyvimpänä varmaankin se armeliaan aikaisin kuvioista poistuva poliisipäällikkö Gas Chamber (arvatkaa vaan, mihin nimi viittaa). Kuten edellisessäkin kotimaista jälkiholokaustielokuvaa koskevassa arvostelussa, myös tässäkin piilee pikkuvikana tykinruoan koostuminen parista kiertävästä jampasta. Findietä enemmänkin nähneet bongannevat Trash Videon, Blood Ceremonyn ja Team Pahan tuotannoista tuttuja cameoita.
Lopulta vasta tiimin Il Penultimoksi jäänyt elokuva korvaa juonen ennakoitavuuden draivilla ja friikahtaneisuudella (esimerkiksi se kohtaus rasvakeittimeen pää edellä joutuneen Dennis Hopperin näköisen selvänäkijän kanssa on hyvä demonstraatio kummastakin). Plussaa Pohjolan ja Mika Grönholmin italoesikuville kunniaa tekevästä synasoundtrackista!
3/5
Elonet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti