Nightsatan and the Loops of Doom (2013)

Nightsatan – tuomion luupit
Suomi

Mazatoth (demoninen nahka-androidi, kuulostaako tutulta?), Wolf-Rami (Skeletorin astetta rankempi motoristi-vesuristiserkku) ja Inhalator II (Fred Williamsonin New Barbarians -laserjousipyssyä lainannut pornoviiksiniekka) ovat Nightsatan, atomiaseilla raiskattua Karjalaa samoava kosketinsoitinryhmä. Tolkuissaan revohka pyrkii pysymään jammailulla, kannibalismilla ja rönttösellä. Kavereiden itsensä toteuttamista ilmestyy häiritsemään Mandy, aavikon yksinvalttiutta robottimuksuineen havitteleva hermafrodiitti. Kyseinen julmuri ottaa pulttia poikien sabotoitua tämän diabolisia suunnitelmia, maitokylvyssä loikoilua kidutuskapineeseen kytketyn naisamatsonin tuskanhuutojen säestämänä. Yösaatanat päättävät torpata tämmöiset, vaikkeivat ehkä aivan vailla taka-ajatuksia...

Turkulaisbändi Nightsatanin kakkosalbumi Loops of Doom on Goblinin ja John Carpenterin elokuvadiskografioista ammentavassa synamaalailussaan jo itsessään sen verran elokuvamainen levykäinen, että tämä kylkeen kyhätty leffa (leffykäinen?) on seuraavana askeleena pelkästään looginen. Aikaisemmin animaatiopuolella operoinut CHRZU on tieteisseikkailun ohjaajana mies paikallaan, sen verta pittoreskilta on ydinsodan raunioittaman Karjalan maisemat saatu näyttämään.

Siihenkin nähden, että italialaisia postapohalpiksia (hilpeää dubbausta myöten) jäljittelevä filkka sijoittuu pääasiassa hiekkakuopalle. Miljöön yksitoikkoisuus ei oikeastaan kerkeä 25-minuuttisen jahkailemattomassa vauhdissa rassaamaan – siitäkin huolimatta että henkilöitä (varsinkin Wolf-Ramia) ehditään avaamaan varsin paljon. Pohjimmiltaan stoori on lapsuuden hyvän ja pahan taistelua kuvaava fantasialeffa kasvaneena aikuiseksi – ainakin siinä mielessä, että se voisi käydä ostamassa kaljaa omilla henkkareillansa. Kypsyys ja asiallisuus ovatkin sitten asiat erikseen.

Lihallisuudessa Loops of Doom on oikeastaan monia (rajoittuneempien vientimaiden sensoreita murehtineita) saapasmaan-esikuviaan suorasukaisempi, erämaan niukoilla antimilla sumplivien, toverillisesta kunniakoodeksista kiinnipitävien pimputtelijoiden fabuloidessa pimputtimista ilman sen suurempia kursailuja. Toisaalta ovatpa jälkiholokaustiset naaraatkin sangen omapäistä selviytyjätyyppiä, ja vaikka selkeä äijäleffa onkin, on Loopsin päälle liimattu feministinen vivahde melko saumaton. Se navanalusasioita helpommin puritaanienkin hyväksymä eksploitaatiotekijä (tervehenkinen väkivalta) on reilassa, metsänraivaustyökalu sujahtaa kuuppaan ja nyrkki naamasta läpi sangen sujuvasti. Trashtributointi on sen verran sujuvaa, että elokuva kelpasi männävuonna ensimmäisenä suomalaisvahvistuksena New Yorkin Tromadanceen.

Tunteet nousevat pintaan suviyössä ja Karjalan kovia kokeneilla kunnailla soi lasermetal. Olin etukäteen ottanut sellaisen helvetin avarakatseisen kannan, että Kaukosaaren kirous (2008) tulisi jatkossakin pysymään omana suosikkinani ohjaajan tuotannossa, mutta kyllähän tämä kokemus pakotti miettimään kantaa uudemman kerran.

4/5

Imdb
Elonet