sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

King of New York (1990)


On se vaan näköinen. Kumpikin, tarkalleen ottaen. Tuplapotretista vastanneen ...noirin muuhun taiteeseen voi tutustua TÄÄLLÄ ja elokuvapäiväkirjaan TÄÄLLÄ.

New Yorkin kuningas
Iso-Britannia, Italia, Yhdysvallat

Newyorkilainen pulverikauppias Frank White on lopettelemassa lusimistaan ja palaamassa vapaiden kansalaisten joukkoon. Päälle päin näyttäisi siltä, ettei rikosseuraamuslaitos ole saanut kitkettyä miehestä pahoja tapoja, sen verran äkkiä tämä on palannut vanhoihin puuhiinsa. Poissaolon aikana on apajille ängennyt jos jonkinlaista kilpailijaa, seikka, johon Frank suhtautuu varsin kalseasti.  Tämä kokoaa sekalaisen seurakunnan vanhoja kavereitaan, päämääränä ei enempää eikä vähempää, kuin ottaa haltuun suurkaupungin huumemarkkinat, minkä jälkeen vain mielikuvitus (tai ehkä leffan nimi) on rajana.

Vaan eipä aikaakaan, kun Frankin tekoset kantautuvat myös NY:n poliisilaitoksen tietoon, sillä seurauksella että tämän hännille määrätään miehen edellisestä pidätyksestä vastanneen Roy Bishopin erikoisyksikkö. Kun viralliset väylät eivät korruptoituneisuuttaan saa rötösherraa lukkojen taakse, alkavat kovemmat otteet näyttämään molempien osapuolten silmissä huolestuttavan houkuttelevilta.

Indieohjaaja Abel Ferrara haki siihenastisen uransa suurimpaan projektiin tuotannollista tukea vanhaa mannerta myöten (rahoittajien joukosta löytyy muiden muassa eräs Kotipizzankin muusana toiminut italialainen pohatta) – tavoitteena oli tehdä sen verran epäglamoröösi gangsterileffa, ettei perinteisillä studioilla ollut hinkua riskisijoittamiseen. Vaikka King of New York onkin juoneltaan arvattava rikoselokuva kunnianhimoisen kriminaalin noususta ja tuhosta, on tunnelmissa ja ideoissa kiistatonta, päällekäyvää kiinnostavuutta.

Paitsi rikollisten keskinäistä välienselvittelyä ja siihen liittyvää poliisioperaatiota, kuvaa bronxilaissyntyinen ohjaaja itse New Yorkiakin sangen kaunistelemattomasti. Kadut vellovat liasta, pakokaasut ja pilvenpiirtäjät peittävät taivaan, yö kuuluu neonvalosaasteelle. Ohikulkijat ovat ynseitä, epärehellisiä tai suorastaan aggressiivisia. Sairastavilta lapsilta ollaan vetämässä johtoja seinästä, jotta poliitikot ja rahavalta voivat patsastella eliittipippaloissa. Tiiviisti Ferraran näkemystä kotikaupungistaan ilmentää (sittemmin humoristisemmissa poliisirooleissa profiloituneen) David Caruson esittämän etsivän avautuminen tuopin äärellä: mitä järkeä on pistää päivittäin henkensä alttiiksi keskituloisessa hommassa, kun kähminnän tuloksena työn hedelmät valuvat vielä samana päivän oikeussalista ulos?

Tässä segregoituneessa suurkaupungissa Frank White liikkuu sulavasti huipulta pohjalle kuin hississä ikään. Tuntuu, että tällä olisi muita hahmoja laajempi näkemys kaupungin toiminnasta, ja toisaalta halua osoittaa asia (mikä selittäisi hemmon jengin sukupuolisesti ja etnisesti kilpailijoita kirjavamman koostumuksen). Haaliessaan budjettivajeiselle sairaalalle varoja syntyy fiilis, että Frank näkisi itsensä välttämättömänä pahana (jos ongelmana ollenkaan) – kuten leffassa aika lihavoidusti todetaan, äijän linnareissun aikana huumeiden kauppaaminen ja vetäminen jatkui vanhaan tapaan, mutta hyödyn korjasivat Frankia välinpitämättömämmin yhteisön tulevaisuuteen suhtautuvat nilkit. Mies siis näkee itsensä ikään kuin välttämättömän pahan huomioivana vigilanttina.

Se ei tosin käy ilmi, kuinka paljon sisäisen Robin Hoodinsa löytänyt Frank näistä poikkesi ennen kakkuaan, vai kokiko tämä vasta tuona aikana sosiaalisen (ellei peräti sosialistisen) herätyksensä. Ferrarahan on väläytellyt aina silloin tällöin kiinnostustaan työstää King of the New Yorkille esiosan, jossa tämä tulisi varmaan paremmin ilmi. Oli järjestys kumpi hyvänsä, eivät Frankin tarkoitusperät näyttäydy virkavallalle lainkaan yhtä jaloina, sen verran kovapintaisesti on Bishopin posse lähettämässä tätä takaisin lukkojen taakse. Paljaimmillaan näiden yhteentörmäys on oikeastaan hivenen alakuloistakin, kun molemmat katsovat toista haittaavan toimintansa edistävän yhteistä hyvää – Frankilla tämä kumpuaa pessimistisestä yhteiskunta-analyysistä, tämän jallittajilla uskosta yhteisten pelisääntöjen noudattamiseen.

Vastakohtana kaupunkikuvan naturalistisuudelle tuovat sulavasti rullaavat, pitkälle tyylitellyt jengisotaotot mieleen John Woon räiskintäeskapismin – Laurence Fishburne surmaa tähtäämättä tai lataamatta vastapuolta kuin sääskiä ja takaa-ajonkin kannalta tarpeeton trafiikki ikään kuin katoaa katukuvasta kohtauksen ajaksi. Voimakkaista värivaloista ja elokuvan synkkää yleisilmettä myötäilevästä valaistuksesta johtuen väkivalta ei muutu yltiöeksplisiittiseksi, vaikka karuna säilyvätkin. Jos kohta joidenkin kohtausten hämäryys jättää vähän liian tulkinnanvaraiseksi, missä mennään.

Christopher Walken on Frank Whitena oma cooli itsensä, ilmentäen hahmossaan salamyhkäisyyttä, määrätietoisuutta ja karismaa. Ferraran ja Nicholas St. Johnin dialogi on hetkittäin tuputtavuudessaan hieman epäuskottavaa muiden näyttelijöiden suussa, mutta Walkenin tavaramerkkimäiseen lausuntatapaan nämä istuvat omituisella tavalla, vähän kuin ananas pizzaan. Frankhan voisi olla sanomansa kanssa muutenkin yhtä hyvin vieraalta planeetalta kuin kiven sisästä.

Vaikka kyseessä onkin ensisijaisesti pääosansa show, on sivuosiin löydetty (edellä mainittujen CSI-miesten lisäksi) monta tuohon aikaan vasta nousemassa olevaa staraa. Jälki on Walkenin varjossakin hyvää (mitä nyt Fishburnea olisi voinut paimentaa parissa kohtauksessa vähemmän-yliampuvaan suoritukseen päin). Sivuosaveteraani Victor Argo suoriutuu varautuneisuuttaan haastavasta roolista Bishopina sen suuremmitta vaikeuksitta. Altavastaajanakin alaisiaan lain puitteisiin (tulkinnanvaraisella menestyksellä) ohjaava, silmiin nähden määrätietoinen mutta väsynyt Bishop luo Frankille selkeän vastavoiman. Miehisen elokuvan naisosat ovat aika vähäpätöisiä, merkittävin on vissiin Janet Julianin suppea sivuosa Frankin juristityttiksenä.

Ei mitenkään erityislaatuinen stoori, mutta sitäkin iskevämpi tunnelma. Selkeä Christopher Walken –show, ja jos niistä sattuu allekirjoittaneen lailla pitämään, niin erittäin pätevä sellaine. Aikarajan puitteissa ehkä hieman kiirehditty tempo, mutta tällaisenaankin suositeltavaa kovaksikeitettyä viihdettä.

4/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

3 kommenttia:

  1. Esiosaa todennäköisempänä pidän uusintaversiointia, joskaan en Ferraran tekemänä ja on kenties yllättävää ettei näin ole jo tapahtunut.

    VastaaPoista
  2. Niin ja en muista kirjoitinko sitä omaan arvosteluuni, mutta uskon Michael Mannin saaneen innoitusta Collateralin lopetukseen King of New Yorkista, sillä Vincentin kuolemassa on jotain vahvasti samaa kuin Frankin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä toi on tuoreempi havainto (luulis, että olis jäänyt lukiessa takaraivoon kummittelemaan).

      Mä veikkailisin, että yksi rajoite Ferraran filmografian kierrättämiseen on ihan vaan äijän kaunistelematon & kaartelematon tyyli. Ei sillä, kyllähän Herzog onnistui omastaan muistaakseni kerrassaan mainiosti, vaikka uusintaversioksi keskivertoa omaäänisempää settiä olikin.

      Poista