Mad Bull 34 (1991)

Maddo buru sâti-fô

Japani

Sarjakuvakäsikirjoittaja Kazuo Koiken tunnetuin teos lienee Goseki Kojiman kuvittama Lone Wolf and Cub (1970-1976). Tarinassa isäntänsä epäsuosioon joutunut shogunin entinen pyöveli vaelsi taaperoikäisen poikansa kanssa pitkin 1600-luvun Japania. Saarivaltion rajojen ulkopuolellakin suosiota kerännyt seikkailusarja oli historiallisesti sangen tarkka ja sävyltään erittäin lohduton kuvaus samuraiden hallitsemasta, sulkeutuneesta feodaaliaikakaudesta.

Ihan samanlaiseen dekonstruktioon ei Koike yltänyt (tai varmaan pyrkinytkään) piirtäjä Noriyoshi Inuen kanssa luomassaan poliisimanga Mad Bull 34:ssä (1986-1990), ainakaan jos meininki on lainkaan saman suuntaista kuin tässä suoraan videolle tuotetussa piirrossarjassa (pitäisi puhua vissiin OVA:sta) – jollei siis satu kokemaan realistiseksi kuvaukseksi New Yorkista sitä, että kalsarinsa käsikranaateista kutova ja kahvinsa muoviräjähteellä terästävä seksihullu poliisinjärkäle kamppailee itsemurhaiskuja panssarivaunulla suorittavan kuolemankultin ja kyttätappoja jatkuvalla syötöllä tekevän mekaanisen supersotilaan kaltaisia yhteiskunnan vihollisia vastaan.

Kyseinen oikeudenpalvelija on John ”Sleepy” Estes, jonka toinen, alamaailmalta saama liikanimi Mad Bull toimii myös sarjan nimenä – siinä missä mies on yhteisössä pidetty joviaali panomies, näyttäytyy rikollisten oikeuksissa Judge Dreddin linjoilla oleva äijä yhteiskunnan pohjasakalle pahimpana painajaisena. Epäsuosio kriminaalien keskuudessa ei ainakaan hälvene sen johdosta, että Estes häiritsee liiketoimintaa ohjatessaan seksibisneksen tuottoja turvakoteihin ja sukupuolitautiklinikoille – Harryynkin verrattuna Dirty sinivuokko on asennoitunut prostituutioon siis vähän samalla tavalla kuin Frank White huumebisnekseen.

Vastikään poliisiopistosta valmistunut amerikanjapanilainen Daizaburo Ban ilmestyy samaan piiriin ja päätyy partioautoon Sleepyn kanssa – ehkä laitoksen johdolla on tarkoituksena tartuttaa turhantarkasta tulokkaasta jotain kesannolle päässeeseen konkariin, tai sitten tämän halutaan saman tien oppivan samoille tavoille, en tiedä. Terveellä järjellä ei hirveästi ole merkitystä Mad Bullin tapahtumissa.

Juonet eivät ole MB34:n vahvinta alaa, vaan pikemminkin keinoja kuljettaa henkilöhahmoja pöyristyttävyydestä toiseen – jo ykkösosan ensimmäisen kymmenen minuutin aikana on mm. ehditty ampumaan raiskaajalta pää tohjoksi, pidättämään snuff-rinki ja näkemään Sleepy cocktail-mekossa (sarjassa ei selviä, löytyykö poliisilta kaksimetrisille muskelimiehille valmiita kokoja vai onko äijä teetättänyt puvun itse). Koska sarja tähtää tiiviin tunnelman sijasta enemmänkin grindhousefiiliksen maksimointiin, ei ole mitenkään yllättävää että tarinaltaan katkonaisin jakso – ykkönen – on myös kaikkein toimivinta tykittelyä. Keskiössä on (korostetun) erilaisen kyttäkaksikon tutustuminen toisiinsa, ympäröivän fantasiamaailman lähinnä tarjotessa ärsykkeitä bondaamisen etenemiselle.

Alussa todetun mukaisesti ei Isoa omenaa ole yritettykään kuvata todelliselta tuntuvana paikkana – tulee lähinnä fiilis, että Koike on muodostanut käsityksensä elokuvatodellisuuden kautta. MB34:n korruptoitunut kaupunkikuvaus ja kovaksikeitetty meininki on niin överiä, että se menee (luultavasti harkitusti) parodian puolelle. Siinä vaiheessa kun Mike Haggerin näköinen erotomaani ampuu rullaluistimilla ja molarimaskeilla varustautuneet ryöstäjät jauhelihaa muistuttavaan kuntoon ja ehdottaa näiden panttivangille kriisiavuksi sormen työntämistä persuksiin, ymmärtää viimeistään, että tässä ollaan oltu tekemässä pikemminkin pastissia aikansa toimintaleffoista, kuin vakavaa poliisisarjaa.

Action onkin (MB34:n ilmestymisen aikaan nuorille miehille suunnatuissa direct-to-video-animeille ominaisesti) splattermaista mättämistä, tosin makaaberiudessaankin sukua enemmän kevyemmille kasaritoiminnoille kuin ryppyotsaisemmalle räiskimiselle. Kaupunkikuvauksen sarjakuvamaisuuden vastapainoksi äijäilytunnelman kannalta tärkeät yksityiskohdat, aseet ja autot, on jäljennetty piirroksiin sangen tunnollisesti. Parhaimmillaan animaatiojälki on heti alussa: yksityiskohtaisuus, valot ja varjot sekä liikehdintä ovat tällöin runsaimmillaan. En tiedä, käyttikö jäljestä vastannut Magic Bus myöhemmissä episodeissa jotain käppäisempää alihankkijaa vai iskikö studiolla vain laiskuus, kun ekan osan jälkeen on kuitenkin maksavan yleisön huomio kiinnittynyt ja tuotantosopimukset sinetöity, mutta jälki menee myöhemmin selvästi ekonomisempaan suuntaan.

Ja paitsi toiminnalla, on jaksojen juonellista ilmavuutta tilkitty myös sillä toisella nuoriin miehiin vetoavalla elementillä – näissä nääs köyritään vähän väliä. Pääasiallisesti hommat koostuvat kahtaaltaan 1) kriminaalien niljakkuutta korostavista ja sitä kautta sankareiden ratkaisujen äärimmäisyyttä oikeuttavista raiskauksista (jäävät pääasiassa yrityksen tasolle, mutta kun näitä tulee jatkuvalla syötöllä, muuttuvat ne vastakkainasettelun tehostamisen sijasta epämiellyttävän itsetarkoituksellisiksi) sekä 2) paineita purkavan Sleepyn naisseikkailuista – tämä tosin alkaa vaikuttaa addiktiolta, kun nipin napin puukotuksesta hengissä selvittyään  äijä rupeaa hoitohenkilökunnan kanssa hommiin leikkauspöydälläkin. Onhan sitä mainettaan tietysti vaalittava.

Neliosaisen sarjan ensimmäinen puolisko pitää väkevämmin otteessaan. Kolmos- ja nelososassa tempo on hitaampi, eikä materiaali tahdo riittää vanhojen ylittämiseen. Nelososassa on lupaavaa kokeilua scifi-elementtien kanssa, mutta lopulta se hukkuu vakavampaan parisuhdedraamaan, Sleepyn harkitessa avioitumista. Käänne ei ole ihan tuulesta temmattu, vaan hahmon romanttisia taipumuksia on väläytelty matkan varrella, mutta sittenkin on vaikea kuvitella, että sävymuutos uppoaisi niihin, joille sarja on aikoinaan myyty b-toimintapastissina (tai kääntäen, että ehtoopuolesta noin periaatteessa kiinnostuneet jaksaisivat kahlata sitä alkupuolta).

Onnistunein kehitys tapahtuu kakkososassa, kun lättäjalkojen kemiaa heitetään hämmentämään piiriä vaihtanut komisario Perrine Valley. Tähän asti Sleepyn jalona, mutta kömpelönä oppipoikana näyttäytynyt Daizaburo näet muuttuu naispoliisin retkahtamisensa myötä jaloksi, mutta kömpelöksi lemmenritariksi – mitä sitä rikkomaan mitään, mikä ei ole rikki. Samalla sarjan naisrooleissa tapahtuu monipuolistamista (olkoonkin, ettei ykkösosa asettanut rimaa kovinkaan korkealle), komisario kun osallistuu keissien selvittämiseen siinä missä kyttäkaksikkokin, sen sijaan, että olisi pelkkänä panttivankina tai panopuuna. Ja toisin kuin Daizaburo, jota sarjan alussa ylistetään karatemestariksi mutta joka tosipaikan tullen tuntuu olevan lähinnä pahisten nyrkkeilysäkki, pääsee Perrine aina väliin kenkäisemäänkin epäkelpoa ainesta. Sarjan jälkipuoliskolla näiden väliltä häviää kumminkin se viritelty jännite, kun suhdetta ei uskalleta lähteä viemään status quosta mihinkään.

En ole japanilaista ääniraitaa kuullut, mutta ainakin tämä englanninkielinen on täynnä sisällön muun mielisairauden kanssa synkkaavia kielellisiä nerokkuuksia. Kun esimerkiksi kuulustelija paljastaa tuntemuksensa Erä-Koiran näköiselle diilerille, tämän sanotaan olevan ”niin alhainen, että voisi hypätä laskuvarjolla käärmeen peräloosterista”. Englantilaisen Manga UK:n dubbaus on tasoltaan vaihtelevaa, kyttäkaksikkona mökeltävien heppujen hoitaessa hommansa (materiaalin puitteissa), mutta sivuosien ollessa lähempänä jotain Agapiota. Kiroilua tähän on vissiin lokalisoinnin yhteydessä lisätty (kuten tuohon aikaan oli ilmeisesti japsipiirrettyjen kohdalla yleistä), sen verran väkinäiseltä se hetkittäin tuntuu. Musapuoli on tunnelmaan istuvaa, tilanteen mukaan proge-, funk- ja jazzulottuvuuksia saavaa perusrockia. Puskista tuli itsensä James Brownin osallisuus soundtrackin nimistössä.

Vauhdikkaan epäkorrektisti starttaava, mutta loppupuolella lerpahtava miehekäs toimintapiirretty vailla sen syvällisempää ajatusta. Riippuu tietysti katsojan huumorintajusta, kuinka paljon tällaisesta hauistaan pullistelevasta buddy cop –urpoilusta saa irti, mutta ainakin omalla kohdalla tästä jaksoi innostua enemmän kuin tuon ajan direct-to-video-japsipiirrettyjen huomattavasti huumorintajuttomammasta yleislinjasta.

3/5

Imdb
Wikipedia