Wyrmwood: Road of the Dead
Australia
Australiassa tapahtuu paljon ja äkkiä. Yötaivas peittyy lukemattomista tähdenlennoista, ja seuraavana aamuna elämä kengurumaassa on kokenut mullistuksen: valtaosa väestöstä on muuttunut verkkaisiksi kannibaaleiksi, ja jos normaaliutensa säilyttäneillä ei olisi ennestään vaikeaa, on menovesikin laimentunut pelkäksi vedeksi. Tässä vaarojen erämaassa henkirievuistaan kamppailevat Barry ja Benny, jotka kumpikin ovat olleet todistamassa läheistensä zombiutumista (zombifikaatiota? Zombifioitumista?). Kaksikko koittaa saada yhteyttä Barryn siskoon Brookeen, joka aikaisemmin varoitti velimiestään puhjenneesta pandemiasta puhelimitse, mutta joka on hiljattain joutunut keinolla millä hyvänsä selviytymään pyrkivän sotajoukon (disko)hullun tiedemiehen koekaniiniksi.
Kiah Roache-Turnerin esikoisohjaus Wyrmwoodia kuvattiin neljän vuoden ajan viikonloppuisin, kun tekijöillä oli aikaa. Hommaa tehtiin siis pikemminkin riemusta kuin rahasta. Leffan perusteella ohjaaja vaikuttaakin olevan zombifani, sen verran tyylitietoisesti on genren kulmakivet tuotu tykö – vääjäämättömän verkkaisena vyöryvässä kalmojen massassa on periromerolainen ote (ilman, että viittaus muuttuisi kömpelön paasaavaksi) kamera-ajoissa ja piirityskohtauksessa on selvät Sam Raimi –vaikutteita (ja noin kosmeettisella tasolla osa maskeista ja aseistuksesta haiskahtaa Evil Deadilta, tämä voi tosin olla silkkaa ylianalysointiakin), verta, visvaa ja muuta rapaa roiskutellaan pariin otteeseen Jacksonin tunnelmissa (vaikka noin yleisesti ottaen tämä ei mikään splatterfesti olekaan), ja kalmoihinkin tulee hetkittäin virtaa kuin Boylen nälkiintyneisiin pikajuoksijoihin (minkä lisäksi zombiapokalypsissa pientä ihmistä uhkaa tartunnan ohella turmeltunut sotilasosasto).
Mätää tihkuvan tahkon kiertämisen ohella on leffassa vaikutteita aussitoiminnan Mad Max –peruskalliosta: autokantaa on tuunattu muuttuneen ympäristön turvallisuus- sekä raivausvaatimuksia noudattaen ja saarivaltion kansallissankari Ned Kelly olisi varmaan ylpeä näistä DIY-haarniskoista. Joukkokohtauksien vähäväkisyyskään ei vaivaa, kun ottaa huomioon tapahtumapaikkana olevat, todellisuudessakin varsin harvaan asutut takamaat. Toiminta on muodollisesti pätevää (CGI:kin menee yllättävän sujuvasti muun tapahtumavirran jatkeena), tosin se onkin pikemmin höyste varsinaiselle eloonjäämiskamppailulle. Hahmot ovat zombiapopätkälle tyypillisen supistettuja, näiden taustoja avataan vähän ennen kulkutaudin puhkeamista, minkä jälkeen uusia ulottuvuuksia tulee sitä mukaan kuin filkalle kertyy kestoa.
Roache-Turnerin henkilöohjaus on ensikertalaiseksi yllättävän sujuvaa (ja varmaan niinikään genrediggailuun ainakin osittain pohjautuvaa), sen verran uskottavasti hahmot reagoivat kuolleiden aamunkoittoon – vieraaksi muuttuneen läheisen lopettamisesta podetaan ankaraakin morkkista, stressi purkautuu aidon tuntuisena aggressiona ja skenaarion käsittämättömyys koettelee todellisuudentajua. Toisaalta Wyrmwoodissa on koko keston ajan vahva humoristinen pohjavire, sellaista deadpanina esitettyä mustaa komediaa – vaikka aivonsyöjät ovat vallanneet jo arkkupakastimetkin, löpö on lopussa ja systeri häiriintyneiden kaasunaamarimiesten kynsissä, jää selviytyjille aikaa grillata, juoda kaljaa ja tapella vähän keskenäänkin.
Tavanomaisesta tarinasta johtuen ei rooleissa ole mitään erikoislaatuista. Huumorin tilannepohjaisuudesta johtuen Bennya tulkitseva Leon Burchill on pääosakaksikon koomikkona luonteva (ts. sitä sen koomisuutta ei yritetä truutata väkivalloin kurkusta alas). Jää vähän fiilis, että mies saattaisi elävässä elämässäkin olla hauskaa seuraa. Jay Gallagherilla on yksioikoisempi osa synkkämielisenä Barryna, sellainen missä ei synny mokia mutta joka ei toisaalta painu voimakkaasti mieleenkään. Noin muuten & yleisesti ottaen luontevaa menoa. Se Berynn Schwerdtin friikkitohtori oli varmaan odottanut jotain tällaista jo pidempään, sen verran äkkiä on järjestetty puitteet zombien vivisektioita varten.
Juonellisesti Wyrmwood on tyypillinen genrensä ilmestys, mutta kokonaisuus on siinä määrin teknisesti eheä, perinnetietoisesti persoonallinen ja ennen kaikkea viihdyttävä, että nousee tämä noin miljoonasta muusta zombihalpiksesta koostuvan kalmokukkulan huipulle.
3/5
Imdb
Wikipedia
Australiassa tapahtuu paljon ja äkkiä. Yötaivas peittyy lukemattomista tähdenlennoista, ja seuraavana aamuna elämä kengurumaassa on kokenut mullistuksen: valtaosa väestöstä on muuttunut verkkaisiksi kannibaaleiksi, ja jos normaaliutensa säilyttäneillä ei olisi ennestään vaikeaa, on menovesikin laimentunut pelkäksi vedeksi. Tässä vaarojen erämaassa henkirievuistaan kamppailevat Barry ja Benny, jotka kumpikin ovat olleet todistamassa läheistensä zombiutumista (zombifikaatiota? Zombifioitumista?). Kaksikko koittaa saada yhteyttä Barryn siskoon Brookeen, joka aikaisemmin varoitti velimiestään puhjenneesta pandemiasta puhelimitse, mutta joka on hiljattain joutunut keinolla millä hyvänsä selviytymään pyrkivän sotajoukon (disko)hullun tiedemiehen koekaniiniksi.
Kiah Roache-Turnerin esikoisohjaus Wyrmwoodia kuvattiin neljän vuoden ajan viikonloppuisin, kun tekijöillä oli aikaa. Hommaa tehtiin siis pikemminkin riemusta kuin rahasta. Leffan perusteella ohjaaja vaikuttaakin olevan zombifani, sen verran tyylitietoisesti on genren kulmakivet tuotu tykö – vääjäämättömän verkkaisena vyöryvässä kalmojen massassa on periromerolainen ote (ilman, että viittaus muuttuisi kömpelön paasaavaksi) kamera-ajoissa ja piirityskohtauksessa on selvät Sam Raimi –vaikutteita (ja noin kosmeettisella tasolla osa maskeista ja aseistuksesta haiskahtaa Evil Deadilta, tämä voi tosin olla silkkaa ylianalysointiakin), verta, visvaa ja muuta rapaa roiskutellaan pariin otteeseen Jacksonin tunnelmissa (vaikka noin yleisesti ottaen tämä ei mikään splatterfesti olekaan), ja kalmoihinkin tulee hetkittäin virtaa kuin Boylen nälkiintyneisiin pikajuoksijoihin (minkä lisäksi zombiapokalypsissa pientä ihmistä uhkaa tartunnan ohella turmeltunut sotilasosasto).
Mätää tihkuvan tahkon kiertämisen ohella on leffassa vaikutteita aussitoiminnan Mad Max –peruskalliosta: autokantaa on tuunattu muuttuneen ympäristön turvallisuus- sekä raivausvaatimuksia noudattaen ja saarivaltion kansallissankari Ned Kelly olisi varmaan ylpeä näistä DIY-haarniskoista. Joukkokohtauksien vähäväkisyyskään ei vaivaa, kun ottaa huomioon tapahtumapaikkana olevat, todellisuudessakin varsin harvaan asutut takamaat. Toiminta on muodollisesti pätevää (CGI:kin menee yllättävän sujuvasti muun tapahtumavirran jatkeena), tosin se onkin pikemmin höyste varsinaiselle eloonjäämiskamppailulle. Hahmot ovat zombiapopätkälle tyypillisen supistettuja, näiden taustoja avataan vähän ennen kulkutaudin puhkeamista, minkä jälkeen uusia ulottuvuuksia tulee sitä mukaan kuin filkalle kertyy kestoa.
Roache-Turnerin henkilöohjaus on ensikertalaiseksi yllättävän sujuvaa (ja varmaan niinikään genrediggailuun ainakin osittain pohjautuvaa), sen verran uskottavasti hahmot reagoivat kuolleiden aamunkoittoon – vieraaksi muuttuneen läheisen lopettamisesta podetaan ankaraakin morkkista, stressi purkautuu aidon tuntuisena aggressiona ja skenaarion käsittämättömyys koettelee todellisuudentajua. Toisaalta Wyrmwoodissa on koko keston ajan vahva humoristinen pohjavire, sellaista deadpanina esitettyä mustaa komediaa – vaikka aivonsyöjät ovat vallanneet jo arkkupakastimetkin, löpö on lopussa ja systeri häiriintyneiden kaasunaamarimiesten kynsissä, jää selviytyjille aikaa grillata, juoda kaljaa ja tapella vähän keskenäänkin.
Tavanomaisesta tarinasta johtuen ei rooleissa ole mitään erikoislaatuista. Huumorin tilannepohjaisuudesta johtuen Bennya tulkitseva Leon Burchill on pääosakaksikon koomikkona luonteva (ts. sitä sen koomisuutta ei yritetä truutata väkivalloin kurkusta alas). Jää vähän fiilis, että mies saattaisi elävässä elämässäkin olla hauskaa seuraa. Jay Gallagherilla on yksioikoisempi osa synkkämielisenä Barryna, sellainen missä ei synny mokia mutta joka ei toisaalta painu voimakkaasti mieleenkään. Noin muuten & yleisesti ottaen luontevaa menoa. Se Berynn Schwerdtin friikkitohtori oli varmaan odottanut jotain tällaista jo pidempään, sen verran äkkiä on järjestetty puitteet zombien vivisektioita varten.
Juonellisesti Wyrmwood on tyypillinen genrensä ilmestys, mutta kokonaisuus on siinä määrin teknisesti eheä, perinnetietoisesti persoonallinen ja ennen kaikkea viihdyttävä, että nousee tämä noin miljoonasta muusta zombihalpiksesta koostuvan kalmokukkulan huipulle.
3/5
Imdb
Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti