Fiend Without a Face (1958)

Hirviö ilman kasvoja
Iso-Britannia

Kanadaan kohdennetulla Yhdysvaltain ilmavoimien tutkimusasemalla alkaa kasaantua ruumiita, joilta on ryystetty pääkoppa tyhjäksi. Jenkkien takametsän natiivit ovat näistä tapauksista hivenen huolissaan, ja kuten ydinsodan tuomaa molemminpuolista varmaa tuhoa pelänneelle aikakaudelle on sopivaa, huutaa väkijoukko pääepäillyksi laitoksen tutkimusreaktorin pilkkomia atomeita. Majuri Jeff Cummings ei usko hiukkasten kehittäneen ruokahalua (tai ainakaan, että aivomassa säväyttäisi niiden gurmeettisia mieltymyksiä), ja päättää tuurata varsinaista virkavaltaa murhavyyhden selvittämisessä. Tutkimusten aikana maailmanpoliisille alkaa herätä epäilys, voisiko eläkepäiviään telekinesiatutkimuksen äärellä viettävällä, salamyhkäisellä professori Walgatella olla jotain osuutta aivottoman ruumisvanan karttumisessa…

Amelia Reynolds Longin pulp-novelliin The Thought-Monster (1930) perustuva Fiend Without a Face on oman aikansa double feature –scifiä tyypillisimmillään. Kiireettömästi murhamysteeriä avaava, jäykästi vanhahtava pläjäys rakentaa ensimmäiset kolme varttia tunnelmaa ihan näppärästi, kunnes purkautuu finaalissa, joka tuo enemmän kuin vain vähän mieleen Night of the Living Deadin (tai vaikka Fiendia vuotta nuorempaan Killer Shrewsiin, jos hassuttelemaan ruvetaan). Molemmissa pätkissähän ihmislihan makuun päässeet olennot piirittävät kämppään linnoittautuneita selviytyjiä, jotka barrikadien murtumista odotellessa/pelätessä alkavat oireilla henkisesti – olkoonkin, että Fiendissa painopiste on enemmänkin toiminnassa kuin psykologiassa. Sittenkään ei ole vaikeaa kuvitella parikymppisen George A. Romeron kuulleen yhdysvaltalais-brittiläisenä yhteistuotantona syntyneestä ja samaan tapaan pahennusta molemmin puolin rapakkoa herättäneestä kauhupätkästä, jonka raakuus romahduttaa järjestäytyneen yhteiskunnan, jos jotain ei pian kiellettäisi.

Pääasiassa loppupäähän ladotut erikoistehosteet ovat näet oman aikakautensa uskaliaimpia, jo itsessään iljettävien olioiden mennessä makaaberisti mäsäksi puolustussotaa käyvien sankareiden käsittelyssä. Tai ainakaan itselläni ei tule mieleen juuri tuon vuosikymmenen elokuvia, joissa aivoja roiskittaisiin kirveellä (tai millään muullakaan metsätyökalulla) samalla näyttävyydellä. Övereistä verenpulputusäänistä on jotain samaa, kuin Peter Jacksonin varhaistuotannossa.

Tehostepuolella yllättää myös stop-motionin käyttö, mikä oli tuohon aikaan tällaisille halpistuotannoille varsin epätavanomaista – asialla ovatkin varsin tuntemattomaksi jääneet saksalaisartistit Flo Nordhoff ja Karl-Ludwig Ruppel, Ray Harryhausenin tai Willis O’Brienin kaltaisten legendojen sijasta. Kuten sanottu, anenkefalia-epidemiasta vastuussa olevat tahot ovat itsessään jo varsin groteskeja ilmestyksiä (siis silleen onnistuneella tavalla, ei naurettavan huonosti), mitä nikamien varassa ymmärrettävän jäykkä liikehdintä korostaa. Piristävää vaihtelua, että ydinvoima on tällä kertaa tuottanut jonkin giganttisen kasvupyrähdyksen kokenutta pieneläintä erikoisemman vipeltäjän. Jos verrataan vaikka siihen filkkaan, jossa happopäinen Vincent Price kamppailee vähän saman tyyppisen veijarin kanssa, on Fiendissä vastaavanlainen kuristusotekohtaus teknisen panostuksen ansiosta roimasti inhottavampi (vaikka noin kokonaisuutena ei tämänkertainen elokuva väristäjän kumileukojen puserrukselle pärjääkään).

Fiendin juonessa ovat varsin voimakkaasti läsnä oman aikakautensa tyypilliset kauhun lähteet: ydinsäteily, alienit ja tieteelliset harha-askeleet. Niistä on punottu kuitenkin mässäilyä loppuun asti malttava, kohtalaisesti karmiva paketti, jossa näkymättömänä pysyttelevä uhka on läsnä ennen muuta levottomana ääntelynä ja näyttelijöiden katseissa heijastuvana pelkona. Tieteisaihioitakin käsitellään toimivalla epämääräisyydellä, jolloin nykykatsojankaan keskittyminen ei herpaannu repimään riemua vuorosanoista, joissa käsikirjoittaja koittaisi puuta heinää höpisemällä perustella jotain pseudotieteellisiä seikkoja – tämän kertaisessa arvostelussa ei voi ilkkua, miten pasuttamissäde on herättänyt hirmuliskot henkiin. Näyttelypuolella ei jäänyt mitään erikoisen voimakasta mielikuvaa, siltäkin osin mennään turvallista keskitietä.

Fiend Without a Face olisi muuten kaksoisnäytösscifissä niin tyypillinen välimallin jätkä, jollei sillä olisi muun materiaalin keskivertouteen nähden epäsuhtaisen mielipuolinen päätös. Näin reilun tunnin mittaisena sen katsoo kertaalleen varsin sujuvasti.

3/5

Imdb
Elonet
Wikipedia