torstai 18. kesäkuuta 2015

Mad Max: Fury Road (2015)



 Mad Max 4
Australia, Yhdysvallat

Vuodesta 1998 hautumassa ollut Äkä-Masan neljäs tuleminen on vastamäkeä taittaessaan ollut jos jonkinlaisesta syystä johtuen tuotantolimbossa: kansainvälisen lentoturvallisuuden notkahdukset, kuvauspaikaksi tarkoitetun Kaakkois-Australian tuhotulvat, alkuperäisen Maxin osoittautuminen vähän liiankin madiksi Hollywoodin kirstunvartijoille, you name it. Edes saagan isän George Millerin lehmänhermoinen sitoutuminen projektiin ei kaikkia vakuuttanut, alkuperäiset tekijät kun eivät ole näin kristallikallojen ja hyökkäävien kloonien aikakaudella olleet mikään elokuvallisten ylösnousemusten laadun tae. Kyynisimmät tuhahtivat jotain laulavista porsaista tai tanssivista pingviineistä ja luopuivat toivosta heti kärkeen.

Aikaa siinä meni, mutta jälleen on menneisyytensä piinaama kulkuri kamppailemassa eloonjäännistään ydinsodan jälkeisessä Australiassa. Matkoillaan tämä sattuu Citadel-nimiselle keitaalle, jossa jöötä pitää Warboyz-soturikultin palvoma Immortan Joe. Kyseinen despootti hallitsee massoja vedenjakelun kautta, alistaen ihmiset koneistonsa osasiksi – joku on tinasotilas, toinen lypsyeläin. Transfuusion kannalta helppokäyttöinen Max päätyy ensiksi warboy Nuxin eläväksi veripussiksi, josta urakehitys jatkuu samaisen sotapojan Servoletin nokkakoristeeksi, kun Joen käsipuoli oikea käsi Furiosa kypsyy pomonsa mauttomiin suvunjatkamissuunnitelmiin ja huristaa taistelurekalla tiehensä, vieden kuolemansairaan sotapäällikön haaremin mennessään. Loikkarin päämääränä häämöttää Green Place, puolimyyttinen paratiisi maan päällä.

Tämän on moni muu jo todennut, eivätkä he ole liioitelleet: Fury Road on yksi yhtäjaksoinen takaa-ajo. Ikään kuin Asfalttisoturin loppunäytöksen säiliöautotaistelu olisi viimeiset 34 vuotta elänyt anabolisilla, kokaiinilla ja pirillä. Peltiä menee kasaan, kumia palaa, hylsysade ropisee, luut murskaantuvat, punertava räkä roiskuu, bensaräjähdykset hallitsevat horisonttia, sähkökitara pauhaa. Lusiminen tuotantolimbossa ja hulppea budjetti näkyvät kaiken valtavassa määrässä – varsinaisesta runsaudenpulasta ei voi kuitenkaan puhua, sillä luova panos, kajahtanut tekemisen riemu välittyy lopputulokseen sen verran voimakkaasti, ettei kokonaisuus ala maistumaan puulta.

Mad Maxeille ominaisesti kaistapäisillä kulkupeleillä on näkyvä asema, missä suhteessa Fury Road nousee aikaisempien osien ylitse silkalla määrällä. Kuten omistajansakin, on Maxin ikoninen Interceptor yllättävän pienessä osassa, keskushenkilöiden taittaessa matkaa pääasiallisesti Furiosan kuorma-auton ja puskutraktorin yhdistelmällä (tai sen liepeillä). Omana näyttämönään toimivan Chevyn ja Tatran risteytyksen lisäksi romuralliin osallistuu keskiaikaista piirityskonetta muistuttava nosturi, nokkasiilin inspiroima neulatyynyviritelmä sekä tankeiksi ja monsterikärryiksi sorvattuja amerikanrautoja, vain joitain mainitakseni. Riemun rajattomuutta, kun näkee näiden taideteosten taittavan erämaata ilmielävänä, ei niinkään tietokoneen mallintamina. Eikä kotteroiden tarjoama silmänilo siihen rajaudu, vaan kyllä näitä särkeäkin raaskitaan suurella kursailemattomuudella.

Fury Roadin stuntit ovatkin pääasiassa huikaisevaa poukkoilua menopelien päällä, seipäiden nokassa, maaston tarjoamissa rampeissa sun muussa. Vaikka painopiste on itse vauhdissa, nämä kikat säestävät sitä sulavasti. Toiminta on intensiivistä, eikä Milleriä pelota antaa antagonisteillensakaan erävoittoja – syntyy se selviytymisen meininki, josta elokuvasarjassa on perinteisesti ollut kysymys. Koreografia on lähempänä brutaalia kuin esteettistä, ja se on aika moneen otteeseen senteistä kiinni, että tappavaksi tarkoitettu isku menee ohi – tai osuu. Mutta jotta hyvinkin toteutettua toimintaa jaksaisi seurata kahta tuntia, olisi kameratyön oltava jellullaan ja juonenkuljetuksen pitävän otteessaan.

Eläkepäiviltään takaisin kameran taakse kutsuttu John Seale karttaa nykyactionin kirot, käsivaralla vatkailun ja tunnistuskelvottomaksi nopeutuksella muussatun kuvan. Laajat otokset ovat armottomuudessaankin selkeitä ja viehättäviä. Yllämainitun mukaisesti oli vanhoissa osissa käytetty Uusi Etelä-Wales ehtinyt muuttumaan maisemiltaan niin toisenlaiseksi, että säteilysaasteista erämaata lähdettiin lavastamaan ennemmin Namibiaan. Punertavanruskea erämaa ja sitä paahtava valo ovat epätyypillisen kauniita sävyjä postapoelokuvalle, mutta toisaalta koko Fury Roadin väripaletti on muutenkin aika valoisa. Kun ottaa huomioon elokuvan kaistapääkarnevalistisen tunnelman ja liikkeiden suuren nopeuden, taiteellisella ratkaisulla on lähinnä kuvavirtaa selkeyttävä vaikutus.

Yksinkertaisuudestaan huolimatta Fury Roadin juoni on kerrottu niin taitavalla niukkuudella, ettei menossa huomaa joutokäyntiä – varsinkin nimikkohahmo on oma vaitonainen itsensä, mutta noin muutenkin kerronta nojautuu enemmän kuvaan kuin sanaan. Esimerkiksi heti alussa pystytään esittelemään Citadel rakennelmineen, asukkaineen ja valtasuhteineen varsinaisten tapahtumien siivellä, näin ollen tiiviin tahdin kokematta notkahduksia. Omalla kohdalla toimivuus tiivistyi varmaan ajatukseen siitä, että menoa olisi kivuttomasti katsonut vielä kolmannenkin tunnin – johon Maxin (omalla mittapuullaan) pitkä monologi saattoi ohjatakin. Fury Road piruileekin useaan otteeseen luomalla ennakko-oletuksia, joiden alta se ykskaks nykäiseekin maton – seikka, joka ei noin yllättävyyden kannalta ole lainkaan miinusmerkkinen.1

Kuten kiesikanta, ovat sen kuljettajatkin leffasarjalle ominaisen vinksahtaneita – johtuuko se sitten pääkoppaan yltäneestä radioaktiivisuudesta, romahtaneen yhteiskunnan mukana menneistä normeista vai ihan vaan auringonpistoksista. Esimerkiksi lapsenomaisella riemulla, naama kromissa kuolemaansa kaahottava Nux (Nicholas Holt), takaa-ajajien verenhimoa herättelevä hevitrubaduuri (iOTA) ja menneestä maailmasta moottoripyörillä saapuneet Vuvalinit tahtovat varastaa kohtaukset, joihin sattuvat osumaan.

Tarkkaan annostelluin sykäyksin hahmoteltu henkilögalleria on sangen kirjavaa, osasuoritusten mennessä varsinkin pääosissa nappiin. Kitsaasti pamisevalla, mutta teoillaan ja ennen muuta katseellaan valtavasti sanovalla Tom Hardylla on nimiosassa täytettävänä helvetin isonumeroiset saappaat. Ehkä Miller on käsikirjoittajakumppaneineen ymmärtänyt Mel Gibsonin ikonisuuden Maxina, eikä yritäkään viedä tätä yksiselitteiseen päärooliin – hahmon taustat ja vaikuttimet ovat kuitenkin aikaisemmista osista yleisölle tuttuja, eikä niiden jaaritteluun onneksi tuhlatakaan huippunopeuteen trimmatussa juonessa turhaan aikaa.

Siinä missä Maxia motivoi lähinnä hengissä kituuttaminen, on Furiosalla huomattavasti sankarillisempi tavoite – viedä matkakumppaninsa seksiorjuuden tavoittamattomiin, humaanimmin toimivaan paikkaan, Maxin ollessa mukana lähinnä oman etunsa vuoksi2. Sinänsähän se ei ole elokuvasarjalle uusi tilanne, että Max selviytymistaistelussaan päätyy todistamaan jonkun toisen tarinaa, mutta Fury Roadissa sankari ajautuu näihin tilanteisiin aiempaa päättäväisemmin: tämän voisi nähdä suorastaan hylkäävän helpoimman ratkaisun useampaan otteeseen. Ja vaikkei Max ole ennenkään luodinkestävä tai erehtymätön ollut, niin omien leffojensa ilmeinen sankari kuitenkin.

Nyt tämä rooli oikeastaan jakautuu Furiosan kanssa, molempien suoriutuessa liiveihin uivan sotajoukon kurmoottamisesta kunnialla. Maxin tavoin on Imperator muutoin melkoisen maanisesti elämöivien asfalttisotureiden keskellä sangen pidättyväisesti (ja siten erottuva hahmo, jonka hyväntahtoista ja määrätietoista kovuutta mutta toisaalta pinnan alla myllääviä paineita Charlize Theron tulkitsee loistavasti – kun totesin Hardyn olevan (ilmeisesti harkitusti) syrjässä tapahtumien keskipisteestä, tarjoaa se juuri Theronille enemmän tilaa levittää siipiä.

Tällaisen yhdistetyn herooisuuden kautta Fury Road tarjoaakin sankaruuteen tavanomaista vapahtajaa kiinnostavamman näkökulman – jahdin molempia osapuoliahan ohjaa unelma jonkinnäköisestä paratiisista (V8-Valhalla ja Green Place) sekä messiashahmosta, joka kykenee kuljettamaan ihmiset sinne (Joe ja Furiosa). Elokuva haastaa tällaista sokeaa luottamusta, tahdon tarvitessa kaverikseen myös tekoja – sankaruus olisi valittujen ja voideltujen kohtalon sijasta standardi, johon ponnistella. Tämä heijastuisi hahmogallerian kirjavuudessa: syrjäytynyt leskimies, yksikätinen tomboy, ihmiskaupan uhri, lahkosta karannut ja – toimintasankareina varmaan vaikeimmin markkinoitavia – yli viiskybäsiä naisia. Furiosan pelastamien jalkavaimojen ja Vuvalinit luovatkin toisilleen dynaamisen vastinparin, taitojen ja tiedon välittymisen eteenpäin.

Ja kun selviytymisestä on puhe, ei voi kuin arvostaa ekan Maxin Toecutterina nähdyn Hugh Keays-Byrnen paluuta sarjan pääpahikseksi. Joe on jo ulkoisesti mieleenpainuva ilmestys, jonkinlainen kyberneettinen aurinkojumala. Tai ehkä urosleijona, noin vaalean harjansa, happinaamarinsa koristeiden ja perverssin lisääntymisvimmansa puolesta – tavallaanhan tyrannista on tullut oman menestyksensä vanki, kun tämä on radioaktiivisessa erämaassa noussut asemaan, jossa on mahdollista saavuttaa sangen korkea ikä, mutta jossa keho on alkukuvien perusteella kokenut sen verran kovia, ettei perillisten siittämiselle ole enää yltiöpäisesti aikaa. Naamarinsa takana palavasti mulkoilevaa, mahtipontisesti mylvivää Keyas-Byrnea olisi katsonut ihan mielellään enemmänkin.

Automutanteilla kuin viimeistä päivää kaasuttavien petrollipäiden romuralliorgiat ovat kaksi tuntia nykyactionia parhaimmillaan. Sellainen fiilis, että pitäisi katsoa leffa uudestaan pariin otteeseen, että siitä voisi mitään kiveen hakattua sanoa – kerran ihan vaan äimistelläkseen anteliaan kokonaisuuden toimivuutta, kiellon päälle miettiäkseen kuviin kätkeytyneitä ideoita.

5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

1SPOILERI: Maxin Citadelin-valloitussuunnitelman ohella muistuu mieleen kohtaus, jossa Joe nakittaa Nuxin niistämään Furiosan rekkansa rattiin – seikkaperäinen sotasuunnitelma ja soturin suitsiminen berserkkitilaan lopahtavat sankarin sotkeuduttua kettinkiin.

2SPOILERI: Maxin päätyminen War Rigin kyytiin oli itsessään sangen taitavasti rakennettu tapahtuma: Furiosan seurueen karistaessa Citadelin tomut, mieshän hengaili (lol) vielä Warboyzien häkissä.

3 kommenttia:

  1. Eikä tämä taida jäädä ainoaksi Hullun Maxin seikkailuiksi, sillä lisää on ilmeisesti luvassa Mad Max: The Wastelandin muodossa. Näin ainakin Millerin Ykää itseään on yhtään uskominen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jees, Millerhän on todennut jatkoa olevan luvassa ja varmaan rahoituskin löytyy, kun filkan lipputuloja tiiraa. Ymmärtääkseni jatko-osan lopullista muotoa haettiin vielä (Ykä on välillä puhunut tekevänsä uuden osan kerrallaan, välillä olemassaolevan materiaalin riittävän useampaan), kun näitä juttuja viimeksi (tällä viikolla) luin, mutta ymmärtääkseni Hardylla olisi kiinnitys (tai ainakin optio, lähteestä riippuen) tuleviin osiin (minkä kannalta ihan järkevää antaa yleisön totutella vielä tällä kierroksella uuteen Maxiin), ja Theron mahdollisesti saamassa spin-offin. Odotan innostuksella, ja toivon menon pysyvän yhtä asiallisena.

      PS: Iloista keskikesän juhlaa itse kullekin tätä lukevalle!

      Poista
    2. Kiitos. Kuin myös sinulle. :D

      Poista