Blacula (1972)

Yhdysvallat

Musta Dracula istutettuna 70-luvun Los Angelesiin, silloisten autokannan, leveiden lahkeiden, afrokampausten ja Gene Pagen erinomaisesti groovaavan soundtrackin keskelle? Oli varmaan pelkästään ajan kysymys, milloin afroamerikkalaisen kaupunkilaisväestön lompakkoja silmällä pitäen syntynyt eksploitaation alagenre löisi kulmahampaat kauhuelokuvien suoneen. Ensimmäisenä apajille kerkesi laatupulju AIP.

18. vuosisadalle sijoittuvassa prologissa orjakauppaan kyllästynyt afrikkalaismahtimies Mamuwalde matkustaa vanhalle mantereelle keräämään kannatusta kyseisen liiketoiminnan lopettamiseksi. Kiertueellaan tämä piipahtaa myös Transylvaniassa, jossa tämän isäntä osoittautuu melkoiseksi mulkuksi: tämä Dracula-niminen aristokraatti onkin yllättäen vampyyri, joka tartuttaa kirouksen vieraaseensa, telkeää tämän hauta-arkkuun ja surmaa vielä tämän puolison Luvan. Vajaa parisataa vuotta myöhemmin Dracula on saanut vissiin puuvaarnasta tai auringonpistoksesta, kun kreivin jäämistö on joutunut vasaran alle. Mööpelit ostaa yhdysvaltalainen sisustajapariskunta, ja muun kaluston mukana myös Mamuwalden puupalttoo päätyy 70-luvun Los Angelesiin.

Draculalta pilkkanimen Blacula saanut prinssi karkaa vuosisataisesta vankilastaan kaupungin sykkeeseen, iskien hampaansa satunnaisen ohikulkijan kurkkuun siinä missä silmänsä (erehdyttävästi Luva-vainaata muistuttavaan) Tina Williamsiin. Tämän vävy, kuolinsyyntutkija Gordon Thomas suhtautuu teatraaliseen hiippariin varauksella, varsinkin kun tällä tuntuu olevan ihmeen paljon tekemistä LA:ta riepottelevaan murha-aallon kanssa, jossa tekijä jättää jälkeensä sangen aneemisia uhreja – mahtaako miehestä olla kehkeytymässä Blaculan Van Helsing (Blan Helsing)?

Umpicampista ideasta ponnistava eksploitaatioklassikko pyrkii aivan alusta asti muistuttamaan yllättävän paljon ihan oikeaa elokuvaa. Dracula (hömppälinjaa herkullisesti noudattava Charles Macaulay) riistää nimikkoantisankarilta paitsi vapauden, myös juuret antamalla tälle oman ”orjanimensä”. Vuosisataisesta vankilastaan vapautuva vampyyri on selvästi ulalla nykymaailman menosta, mutta koittaa kovin tarmokkaasti kiriä takaisin hukkaan heitetyn ajan. Elokuvan keskiosassa on pahiten joutokäyntiä, Mamuwalden riiatessa vaimonsa oletetun inkarnaation kanssa ja Gordonin muuntautuessa Jefferson Twilightiksi ennen Jefferson Twilightia. Tällöinkin tahti on kerrassaan tymäkkä, ja onpa Blaculan rikospaikoille viritetty valaistuksilla ja maskeerauksilla muutamia varsin toimivia säikyttelyjä (mitkä toisaalta korostavat muun materiaalin omaan aikakauteensa leimautumista).

Hitaampiakin hetkiä kannattelee aikaisemmin lähinnä teatterinäyttelijänä tunnetun William H. Marshallin bombastinen pääosasuoritus. Mamuwaldesta piirtyy kuva yhtaikaisen karismaattisena, traagisena ja salakavalana hahmona. Ympärilleen (mustan?) kuoleman nahkasiivet levittävä, kohtalon oikusta hirviöksi muuttunut aristokraatti on verenjanoisessa eläimellisyydessään jatkumoa (tuolloin filmi-Draculan perusolemusta suvereenisti sanelleen) Christopher Leen elegantille ja raa’alle verenimijälle, mutta toisaalta hengenheimolainen Klaus Kinskin (muutamaa vuotta nuoremmalle) surumielisen lemmenkipeälle nököhampaalle.

Genressä kuin genressä kulttirooleja (Suuri hiljaisuus, 1968; Detroit 9000, 1973; Repo Man, 1984) tehnyt Vonetta McGee (Luva/Tina) jää prinssin pauloihin ihan mukiinmenevästi, jos kohta draaman kaari on jokseenkin aavistettava. Thalmus Rasulala (Gordon) on vampyyrin vastinparina siististi cool niin kuin se Pellen ajama nysse ja kanadalaisveteraani Gordon Pinsent tämän poliisikaverin osassa pätevä kiintiövalkoinen, mutta ovathan nämä osat tuomittu lähinnä säestämään riivatuissa pulsareissa mesoavaa Marshallia. Kaksikko pois luettuna ei LAPD:sta sitten annetakaan kovin mairittelevaa kuvaa, minkä on luultavasti laskettu saavan yleisöltä vastakaikua – ehkä leffan kaikki elementit eivät ole ihan aikansa eläneitä?

Etupäässä televisiossa työskennellyt William Crain keittelee kasaan hauskan yhdistelmän aikalaismuotia, yllättävän toimivia kauhukohtauksia, mahtavaa pääosaa ja verellä roiskimista sun muuta epäkorrektia. Epäonnisen prinssin kosiomatkan menestys poiki (itsensä Pam Grierin tähdittämän) Mamun edesottamusten kakkososan (Scream Blacula Scream, 1973) ohella kokonaisen liudan kehnompia blaxploitaatiokauhupätkiä (Blackenstein, 1973; Abby, 1974; Dr. Black, Mr. Hyde, 1976).

3/5

Imdb
Elonet
Wikipedia