Thor the Conqueror (1983)

Thor, valloittaja; Thor il conquistatore; Beastmaster II
Italia

Kävin tässä hiljattain kiertämässä Ateneumin kesänäyttelyn Tarujen kansat. Liekö suomalaisten ja norjalaisten muinaisista uskomuksista ja elämäntavasta inspiroitunut symbolismikokoelma toiminut jonain kiihokkeena, kun tämänkertaiseksi elokuvaksi valikoitui samasta lähteestä ammentava miekka ja magia –plöräys Thor the Conqueror. Tuotantomaa ei ihan natsannut tällä kertaa, mutta minkäs teet kun Hrafn Gunnlaugssoninkin filmografian olen koittanut säästää paremmalle ajalle.

Tarina on koottu niistä Conanin (1982) varjossa kukkineista pastabarbarismin perusosasista: on enteellisten tähtien alla syntynyt lapsi, jonka vanhemmat eivät epilogia pidemmälle elä, jonka seuraan palataan seuraavan kerran tämän vartuttua salskeaksi pitkätukaksi, jolla on täytettävänä jumalilta saatu tehtävä. Periaatteessa nimikkosankarin (kasarilla itsensä uudestaan toimintatähtenä löytänyt saippuaoopperastara Bruno Minniti, taiteilijanimeltään Conrad Nichols) täytyisi kostaa jousimies Gnutille (jo ensimmäisen aallon peplumeissa kunnostautunut, tässä vaisun etäiseksi jäävä Raf Falcone) orpoutumisensa ja tässä onnistuakseen löytää kadonnut perintömiekka, mutta ensimmäisen tunnin sankari keskittyy lähinnä haahuilemaan metsän laidassa, surmaten ja/tai raiskaten kaiken vastaantulevan.

Siinä mielessä halpisduo Tonino Ricci ja Tito Carpi ovat Gunnlaugssonin jäljillä, että barbaarielämään suhtaudutaan enemmänkin realismilla kuin romantisoinnilla. Täysi-ikäiseksi varttunut Thor on hädin tuskin puhetta ymmärtävä ja tuottava takkutukka, joka elää raa’alla kalalla ja lahtaa tielle sattuvaa porukkaa sen kummempia pohtimatta – tosin täytyy reiluuden nimissä todeta, että Thorin lisäksi metsäpolulla liikkuu lähinnä samanlaisia aggressiivisia ölisijöitä. ”When in Rome”, saattaisi kiteytyä italoleffan näkökulma. Katsojalle voi herätä kysymys, kuinka tällaisella turvenuijalla on rahkeita täyttää minkään valtakunnan profetioita, mutta kohtalon lapsen onneksi Gnut ei onnistunut ryöstöretkellä surmaamaan sittemmin korston mentoriksi ryhtynyttä heimon tietäjää Etnaa.

 Ja voi veljet, millaisia elämänohjeita poppamieheltä irtoaakaan. Thorin kohdatessa elämänsä ensimmäisen hameväen edustajan ja onnistuessa tuomaan tämän kotiluolaansa (vieläpä elossa), änkeää voyeuristivelho kärpäseksi kattoon (tarkalleen ottaen pöllöksi muuntautuneena), ohjeistaen suojattiaan ettei tuollaisesta ole kuin panopuuksi, sen verran vähäjärkinen ja heikkoluonteinen otus kun on kyseessä. Käsikirjoittaja Carpilla on luultavasti ollut apinoimansa Conanin jylhännapakka ”What Is Best in Life” –repliikki mielessään vuorosanoja raapustaessaan, tarkoituksena tehdä kohtauksesta pitkä ja jaanaava kuin naisvihaisesta nälkävuodesta (ei sillä, että poppamiehen pölinöiden taustalla rullaava kuteminenkaan kovin luontevalta näyttäisi). Siis vähän kuin jos Timo Hännikäinen käsikirjoittaisi barbaarileffan.

Riccin ja Carpin tasoisille tekijöille tietäjä on myös kerronnallisesti varsinainen kultakimpale: elokuvan ensimmäisen tunnin koostuessa barbaarin slice of life –hortoilusta, voi velho selostaa tapahtumia paitsi kohtausten aikana, myös niiden välissä, luoden tapahtumille edes näennäistä johdonmukaisuutta. Lisäksi tältä sujuu ihmeparannusten ja ratsujen loitsimisen tapaiset pikkujutut aina silloin, kun juonenkuljetus sellaisia vaatii, mutta käsikirjoittajaa on laiskottanut. Kun Thor sitten saa kyllikseen elokuvallisesta vastineesta kattoon syljeskelylle ja tarina alkaa taas edetä (= Gnut käy listimässä lisää motivaatiopulasta kärsivän sankarin läheisiä), ratkeaa homma melko mielenkiinnottomalla loppurähinällä.

Elokuvan kamppailut kun ovat melko kamalaa hötkyilyä, jossa hassuihin peruukkeihin sonnustautuvat sällit kaatuilevat omien lyömämiekkojensa perässä ja bofferin lappeesta saava vastustaja ilmoittaa kavalasta kohtalostaan huutamalla kuin syötävä. Tällainen äänimerkki tuleekin katsojan kannalta tarpeeseen, sillä pääasiassa ukot rajautuvat liian lähelle ängetyn kameran ulkopuolelle, eikä taistelukoreografiastakaan ota koko ajan selvää, ollaanko tässä tappamassa vai maalaamassa seiniä. Eeppinen loppukamppailukin tuo lähinnä mieleen erän tappelupeliä, jossa toisen osana on spämmätä hadokenia ja toisen hokea väistöliikettä (vaikutelma, jota sotureiden sivulle sijoitettu kamera ei ainakaan hälvennä).

Ei oikein millään mittarilla mieleenpainuva miekka ja magia –viritelmä. Kyllähän tämän rapulapäivänsä ratoksi katsoi ja genren ystävät saavat varmaan juuri niin paljon (tai vähän) kuin odottivatkin, mutta ilman tällaisia linssejä elokuvia katsovien kannattaa varmaan tiputtaa arvosanasta vielä tähden verran veks.

1,5/5

Imdb
Wikipedia