tiistai 19. tammikuuta 2016

Viimeiset humalaiset (1998)

Tattis TYYSSALLE blogikuvituksesta. Muita piirroksia löytyy TÄÄLTÄ, sarjakuvaa TÄÄLTÄ.

The Last of the Drunken Ones
Suomi

Eiköhän jatketa etanolihuuruisilla findielyhäreillä!

Yksinäinen autoilija vaeltaa pitkin ärhäkän ruttobasillin autioittamaa maankamaraa. Immuniteettinsa säilyttääkseen tämän tarvitsee ylläpitää tiettyä veren alkoholipitoisuutta, minkä kannalta onkin varmaan ihan hyvä, ettei muuta liikennettä pahemmin näy olevan ja allakin on KITT:lle vertoja vetävä ihmeauto. Vaikka läträäminen onkin elinehto ja telkkarista tulee Thor valloittajan kaltaista asiaohjelmaa, ei elämä tuhon jälkeisessä maailmassa ole pelkkää ruusuilla tanssimista: enin osa eloonjääneistä on bakteerin vastalääkkeen sivuvaikutuksena muuttunut Rokoteinfo-tyyliin tunnevammaisiksi mutanteiksi, jotka potevat patologista vihaa ”humalaisiksi” ristittyjä selviytyjiä kohtaan. Viinan loppumisen ja mutanttivaaran ohella postapokalyptistä rattijuoppoa vaivaavat myös muistikuvat pojastaan Ilposta, jota tämä etsii yhtä epätoivoisesti kuin seuraavaa lestiä.

Trash Videon Viimeiset humalaiset –lyhäri koki kuulemma tuotantovaiheessa kohtuuttomasti vastoinkäymisiä, ja lopulta tiimi päätyi typistämään tekeleen parikymmenminuuttiseksi. Tai kuten parin muun tehtävän ohessa myös sankariroolista vastaava Ville Lähde elokuvassa metaparahtaa: ”Ihmettelin, kun hän sanoi näyttävänsä minulle rakentamaansa katapulttia. Ja myös ihmettelin sitä, mitä ihmettä olin tekemässä tässä elokuvassa. Voi saatana tämä on paska.” Sankarin päänsisäisten monologien improvisoinnin makuinen toteutus istuu delirium-retkellä olevaan hahmoon, ja jossain määrin se paikkaa torsoksi jäävää stooria. Turhautuneisuus kulminoituu pätkän lopussa, jossa yhtäkkisesti lyödään hanskat tiskiin, homma läskiksi ja auki jäänyt tarina takalukkoon. Tiimille ominainen väkivalta muuttuu kitanomaisen äkkinäiseksi ja selittämättömäksi.

Vaikka Viimeisten humalaisten juoni (etenkin loppu) voi siis olla yhtälailla riemastuttava kuin raivostuttavakin, on siihen kahteenkymmeneen minuuttiin sisällytetty reippaasti splatteria, kotivideomittarilla sujuvalla toiminnalla höystettynä – iso merkitys tässä tulee leikkauksesta ja äänimaailmasta. Vekkuli kiipparisoundtrack tuo tietysti uskottavuutta mille tahansa postapohalpikselle. Goren lisäksi tehostepuoli on äänen eikä niinkään kuvan varassa, esimerkiksi sen mutanttiführerin tapporukkanen kierrätettiin huomattavasti näyttävämmin Trash Videon (samana vuonna purkitetussa, mutta jälkituotantohärdelliin jämähtäneessä) Loukussa (2001).

Kärsii päämäärättömyydestään aika lailla, jos kohta tekaistun veren, oikean kiroilun ja huonojen vitsien määrä ei petä. Kyllä tämän tällaisenaan katsoo, etenkin jos on itsekin suojautunut tappajabakteereilta.

3/5

Imdb

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti