maanantai 2. toukokuuta 2016

We Are Still Here (2015)



The Eating House
Yhdysvallat

Ambivalentisti 70-lukua huokuva Uusi Englanti. Tuoreeltaan poikansa autokolarissa menettäneet Anne (Barbara Crampton) ja Paul (Andrew Sensenig) ovat tympääntyneet suurkaupungin elämään, ja päätyneet hankkimaan preeriatyylisen talon Aulesburyn pikkukaupungista, Massachusettsista. Paulin elättelemät toiveet hiljaisemman ympäristön tervehdyttävästä vaikutuksesta kokevat kolauksen, kun Anne on aistivinaan talovanhuksessa piilevän synkän auran. Paikallisten enemmistöstä poiketen suurella avomielisyydellä tulokkaisiin suhtautuva Dave (Monte Markham) tuleekin rupattelun lomassa möläyttäneeksi, että rakennuksella on täkäläisten keskuudessa halju maine, juontaen juurensa 1800-luvulla väkijoukon lynkkaamaksi joutuneeseen hautausurakoitsijaan. Kun kämppä on jo kumminkin maksettu ja hipahtava tuttavapariskuntakin (Lisa Marie ja Larry Fessenden) kutsuttu vieraisille, koittavat Anne ja Paul parhaansa mukaan sopeutua uusiin maisemiin, vaikka varjoisissa nurkissa kyteekin vanhojen vääryyksien hiillos.

Ja olisi siihen naisen vaistoon kannattanut luottaa tässäkin tapauksessa vähän enemmän, sen verran pahaa karmaa tuntuu mörskästä huokuvan. Lynkkausporukan lisäksi perustuksiin on pesiytynyt tummanpuhuvia olioita, joilla tuntuu olevan yhteys, hetkittäin suoranainen kontrolli ihmisen piilotajuntaan. Puistattavan näyttäviä otuksia näkee alkuun vain tipoittain mutta tehokkaasti, kun uusvanha kummituskertomus We Are Still Here rakentelee petollisen leppoisasti jännitteitä loppuhuipennustaan varten.

Fred Geogheganin tontin oli alkujaan tarkoitus rajoittua pelkkään käsikirjoittamiseen, mutta mies intoutui lopulta debytoimaan ohjaajanakin perinnetietoisuudessaankin varsin raikkaan tuntuisen elokuvan ääressä. promomateriaaleissa tiuhaan vilahtaneen Lucio Fulcin (erityisesti House by the Cemetery ja the Beyond (molemmat 1981) tuntuvat kummitelleen takaraivossa) ohella WASH on saanut selkeitä innoituksia vaikkapa the Fogista (1980) ja Amityville Horrorista (1979), joita sitoo yhteen taloa jollei jopa koko paikkakuntaa varjostava, verikostoa himoava menneisyyden kirous. Sittenkin tarina seisoo sen verran tanakasti omilla jaloillaan, ettei sen tapauksessa voi puhua pelkästään pinnallisesta pastissista.

Elokuvan vahvuus on keskushenkilöitä taustoittavassa, suoraan suruvaiheesta käynnistyvässä juonessa. Alhomielinen pätkä piirtää lapsensa menettämistä käsittelevien vanhempien toipumisprosessia ymmärryksellä, joka voi ensimmäisen parikymmenminuuttisen aikana karkoittaa niistä Fulci-mainospuheista innostuneet gorehoundit luotaan. Vaikka elokuvan tunnelma rakentuu alkuun pikemminkin uhkaavaan ilmapiiriin (fulcimaisesti sekä johtolankoja että red herringejä viljelevät puheet, minimalismissaan ambientmainen musiikki, harmaanrosoiset maisemat), on matkan varrelle ripoteltu myös ihan anteliaasti hurmeruuvin kiristämistä lupailevia kohtauksia.

Ja vaikka kässärillä omat ansionsa onkin, on paketin onnistuminen kiinni myös päänäyttelijöiden toimivuudesta. Etukäteen eniten huomiota herätti varsinkin Stuart Gordon –yhteistyöstään tunnetun Cramptonin osallistuminen, vanha scream queen kun on alkanut viime vuosina tekemään paluuta juurilleen työskenneltyään hyvän aikaa saippuaoopperapuolella. Tällä tosin on muun (kauhugenressä samaan tapaan kokeneen ja tässä sujuvasti suoriutuvan) castin tavoin kohtalona jäädä hienosti mielialaliukuvan Fessendenin, mutta aivan erityisesti pitäjän pimeää puolta preesensillään kanavoivan Markhamin jalkoihin.

Moniulotteisten roolihahmojen kohtaloista jaksaa välittää, ja kaoottista loppua lähestyttäessä ne onnistuvat säväyttämäänkin. Perhetragediasta huolimatta puheissa toistuu toiveikas ajatus, että aika parantaisi haavat, mutta kun näköpiiriin ilmestyy jotain ajan loppumista enteilevää, on surutyö (ja sen myötäelävä katsoja) pettävällä jäällä. Tilanteen synkkyyttä syventää elokuvan sisäisen todellisuuden julmuus, jossa hampaan koloon jääneet asiat jäävät käsin kosketeltavasti kalvamaan.

Tällainen kosmisen mittapuun pessimistisyys on Fulcia (tai tätä innoittanutta Lovecraftia) siinä missä suurimmaksi verikekkeriksi äityvä, alustetut takasolmut repivä finaali. Lopussa retrohenkisyys kärsii hivenen örkkihipasta ja vaappuvasta kamerasta, mutta jälkimmäiselle ei ehkä laittaisi niin paljon painoa, jollei Karim Hussainin talvisen melankolinen kameratyö noin muuten sujahtaisi muuhun elokuvaan kuin uusi rukkanen. Jonkun verran retroilulta syö myös soundtrackista pääosin vastaavan Wooden Indianin hippipsykedeliaa tavoitteleva, mutta indiemaneereihin kompasteleva soitanta (tai sitten allekirjoittanut ei vaan osaa antaa arvoa tässä piilevälle anakronistiselle vitsikkyydelle). Pikkujuttuja koko tämä tokavika kappale, mutta ettei ihan pelkäksi kehumiseksi menisi.

Perinteisistä aineksista ponnistava, selkeästä nostalgisuudestaankin huolimatta uutuuttaan viehättävä, kauhugenreen tunteella eläytyvä kummitustalofilmi. Rationaalisempaa kauhua hakevalle voi ehtoopuolen sävymuutos olla turhan jyrkkä, mutta itse näin sen tribuuttina Italian lihamestarille.

4/5

Imdb
Wikipedia

4 kommenttia:

  1. Täytyypä pitää tämä mielessä, kun reissuillani tuolla ulkomaailmassa seuraavan kerran kuljeksin ja leffoja etsin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea etsintään, suomi-kiekkohan on melkoisen tuore.

      Poista
    2. Täytyypä itsekin ottaa tämä seurantaan. Liekö Night Visionsin julkaisu?

      Poista
    3. Juurikin noiden festareiden julkaisuja.

      Poista