maanantai 1. elokuuta 2016

Island of Lost Souls (1932)



Kadonneiden sielujen saari; The Island of Dr. Moreau
Yhdysvallat

Meriteitse kihlattunsa Ruthin tykö matkaavan Edward Parkerin lomasuunnitelmat menevät oikein huolella uusiksi, kun tämän alus siirtyy rajumyrskyn myötä Ahdin veneparkkiin. Mies itse pelastuu tuuliajolta ohi kulkeneelle kauppalaivalle, jonka seuraava etappi on merikorteista puuttuva saarenpahanen. Lastinpurun yhteydessä virkaheitto kippari sälyttää haaksirikkolaisen saarelaisten hoteisiin, eikä vastahakoisella vieraalla näytä olevan muuta mahdollisuutta kuin jäädä odottamaan seuraavaa ohi menevää alusta. Tätä ryhtyy isännöimään Moreau, epämääräisiä kokeita saarella suorittava englantilaiskirurgi, johon silmiinpistävän eläimelliset alkuasukkaat tuntuvat pitävän kunnioittavaa etäisyyttä.

Tohtori esittelee ilmeisesti silkkaa huomaavaisuuttaan Parkerille paikallisväriä edustavan Lotan, villin luonnonlapsen joka iskee saman tien kuvainnolliset (ja filmin edetessä vähemmän-kuvainnolliset) kyntensä komeaan muukalaiseen. Parkerin orastavaa lomaromanssia varjostavat yhä levottomammiksi käyvät natiivit, tohtorin laboratoriolta kaikuvat koe-eläinten tuskanhuudot, kissamaisen Lotan koko ajan selkeämmät petomaiset taipumukset ja tietysti se seikka, että oma kulta on edelleen siellä määräsatamassa.

H. G. Wellsin monipuolisen tuotannon tunnetuimpiin teoksiin kuuluva Tohtori Moreaun saari (1896) oli ilmestyessään varsin riskaabeli teos: tiiviiseen mittaan pakattu seos Darwinia ja darwinismia, kommenttia tieteenetiikasta yleisesti ja eläinkokeista erityisesti, uskonnollista vallankäyttöä, kolonialismia, Nietscheä, evoluutioteoriaa ja muita kevyitä aiheita. Ilmeisesti materiaalin tehokkuus ei ollut vajaassa neljässäkymmenessä vuodessa ehtinyt mennä miksikään, sen verran niteen ensifilmatisoint Island of Lost Souls onnistui nostamaan äläkkää ilmestyessään – ja pitkään sen jälkeenkin, kun esimerkiksi Ison-Britannian elokuvatarkastamo eväsi siltä luokituksen vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1957. Meillä tätä ei tuoreena edes yritetty esittää, ohjaaja Erle C. Kentonin edellisvuotisen The Last Paraden (1931) saatua VET:ltä täystyrmäyksen.

Pari vuotta ennen Haysin ohjeistuksia ilmestynyt elokuva tarttuukin romaanin yllämainittuihin teemoihin sangen uskaliaasti. Lienevätkö käsikirjoituksesta vastanneet Philip Wylie ja Waldemar Young huomioineet elokuvasovituksen myötä syntyneet visuaalisen ilmaisun vaatimukset vai olleet muuten vain vähän kinkyllä päällä, mutta Parkerin ja Lotan suhteen myötä stooriin tulee liuta lisää palonarkoja osia. Havaittuaan saarelaistytön kiinnostuksen vastahakoista vierasta kohtaan, saa ihmisen ja lopun eläinkunnan raja-aidan kaatamiseen pyrkivä Moreau omien tutkimustensa kannalta loistotuuman: hänpä astuttaa pantterinaisen tuolla tulokkaalla! Oman aikansa moraaliltaan lahojen tiedemiesten valtavirrasta poiketen Moreau tähtää tähän vaivihkaa, sabotoimalla Parkerin pakoyrityksiä ja luottaen trooppisen lämmön ja eläimellisten viettien hoitavan loput. Ja ikään kuin räikeässä eläinrääkkäyksessä ja yllyttämisessä zoofiliaan ei olisi jo tarpeeksi perusteluita elinikäiseen eläintenpitokieltoon, meinaa tohtori saada sopan sakeutuessa vielä Parkerin kihlatunkin tiineeksi yhdelle petomiehistään - vaikka sitten väkisin.

Siinä missä Wellsin Moreau oli moraalisesti lähinnä välinpitämätön tai itsekeskeinen toimija, on (vastikään Atlantin ylittäneen) Charles Laughtonin esittämä elokuvaversio hullunkurista pukinpartaansa myöten astetta pirullisempi hahmo. Faustiseen tutkimukseensa uppoutuneesta lekurista kehkeytyy hienovarainen manipuloija, kiellettyä hedelmää tyrkyttävä triksteri – harvalla kauhutohtorilla on tuntunut olevan yhtä vilpittömällä ja lapsekkaalla tavalla hauskaa jumalaa leikkiessään. Vaikka materiaali antaisikin mahdollisuuden lyödä roolin kunnolla överiksi, kumpuaa Laughtonin suorituksen hyytävyys päinvastoin juuri sen viileydestä – lungisti kuin viilipytty levottomia tuumauksia ja aikomuksia laukovan hahmon olemus huokuu levollisuutta, joka johtuu tiedosta että on täysin tilanteen herra.

Ja onhan tälle sikäli perusteita, että lähes kaikki saaren asukkaat ovat Moreaulle ehdottoman lojaaleja. Elokuvasovituksessa petoväen ja niiden luojan suhdetta valotetaan pikaisesti, mutta paljonpuhuvasti tavalla, jossa välittyy Wellsin alkuperäisvision ivalliset, suorastaan rienaavat aspektit: oliot pitävät niiden nykytilan aiheuttanutta Moreuta luojajumalanaan. Tämä kuolematon yliolento on uskonnollisen arvovaltansa nimissä antanut pohjimmiltaan amoraalisille luomuksilleen lait, joiden rikkomisesta rangaistaan tuskien talossa, petoväen jaetussa mytologiassa helvettiä vastaavassa Moreaun leikkaussalissa (luojaa itseäänhän rakennus kammottaa juuri niin paljon, että tämä pistää leikkauspöydällä pitkäksensä kesken yhden puheenvuoronsa).1 Silkkaa rienausta huokuva uskontunnustus kuuluu myös rituaaleihin. Olioiden jumalharhalla oli Moreaulle romaanissa lähinnä käytännön hyötyä kurinpitovälineenä, siinä missä elokuvaversio silmiin nähden nauttii luomustensa osoittamasta palvonnasta.2

Siinä missä Laughton ottaa kaiken ilon ja hyödyn irti roolistaan, on Richard Arlenin osana lähinnä seurata sivusta järkyttyneenä tohtorin tempauksia. Tämä on varsin suora toisinto hahmon käytöksestä kirjassa, tosin sillä erotuksella että toimiessaan tapahtumien kertojana – linkkinä lukijan ja fantastisen kertomuksen välillä – kertoi Eetu samalla varsin paljon myös itsestään. Elokuvassa hahmon tunne-elämä on paljon laimeampaa (osittain Arlenin tylsästä suorituksestakin johtuen), ja suurisuuntaisista aikomuksistaan huolimatta tämä tuntuu olevan paitsi Moreaun, myös filmin sankaritarten vietävissä (ja vieläpä kummankin pelastettavana3): Lotan eläimellinen magneettisuus ja määrätietoisuus tuntuvat (Moreaun veikkauksen mukaisesti) pääsevän niskan päälle vihkilupauksista eikä äijän pelastautumisestakaan tahtoisi tulla mitään, jollei Ruth lähtisi siippansa perään.

Näistä ensin mainittua näyttelevä Kathleen Burke suoriutuu kokemattomuuteensa nähden sujuvasti pantterinaisen osasta. Korostetun alkeellisen puheen sijasta itseään (onnistuneen kissamaisilla) ilmeillä ja eleillä ilmaiseva Lota on naiiviudessaan traaginen hahmo, jossa tiivistyy Moreaun operaation piittaamattomuus luomustensa käymästä kamppailusta viettien ja vaistojen ja toisaalta ympäröivän normiston ristipaineessa – missä Wellsin samansuuntaiset pohdinnat tavoitetaan keinoilla, jotka huomioivat kahden eri ilmaisuvälineen (kirja ja elokuva) erot. Leila Hyamsin Ruthilla on vain muutama avainkohta, ja tämä on Moreaun masinoimassa kolmiodraamassa selkeästi taka-alalla. Projektiensa valikoinnista on Hyamsille kumminkin nostettava hattua, tämä kun skippasi ensimmäisen Weissmuller-Tarzanin Janen osan tehdäkseen Islandin ja Tod Browningin Freaksin (kaikki kolme 1932).

Sivuosassa voi nähdä otusmaskiin kätketty Bela Lugosi petoväen ja näiden jumalan välissä toimivana Lain lausujana5 – miehen hoksaa varmaan ensiksi äänestä (jota Lugosi hyödyntää eläimellisessä mylvinnässään hyvin), sen verran totaalisesti on Dracula karvanaamarin peitossa. Ehkä näyttelijän tunnistettavuuden on pelätty häiritsevän muuta elokuvankatselua? Ruutuajan puolesta rooli ei ole suuri (Lugosi huolikin sen lähinnä rahapulan takia), mutta juonen etenemisen kannalta sitäkin merkittävämpi. Lausuja esittelee Moreaun ja tämän alamaisten keskinäisen sopimuksen ja toisaalta pukee sanaksi kehityskulun, jonka se elokuvan aikana kokee. Wally Westmoren petomaskien rosoisuus istuu kokonaisuuteen, onhan niillä tarkoitus osoittaa Moreaun metodien kokeellisuus – ja toisaalta vivisektion, ”rauhasstimulaation” ja ”sädehoitojen” läpi jääräpäisesti pintaan pyrkivä eläin.

Kaksi jälkimmäistä ovat elokuvakäsikirjoituksen omaa sepitettä, kun romaanin ensipainoksen ja filmatisoinnin tiede oli laukannut eespäin siinä määrin, ettei yleisön enää uskottu nielevän väittämää pelkällä skalpellilla ihmisiksi veisteltävistä luontokappaleista. Lähivuosikymmenethän tulivat todistamaan, ettei vivisektio itsessään ollut menettänyt shokkiarvoaan, ja oikeastaan tarinan kommentit ihmisten ja muun luomakunnan operoinnin raja-aitojen kyseenalaisesta kestävyydestä muuttuivat lähivuosikymmeninä karmaisevan ajankohtaiseksi – keisarillisen Japanin, natsien, punakhmerien ym. tahojen ihmiskokeiden myötä.

Huolimatta juonen riskialttiista aineksista ei kuvastossa mennä missään vaiheessa yltiöpäisyyksiin – suurin osa veriteoista välittyy nimenomaan äänimaailman kautta, joka Island of Lost Soulsissa on yleisesti ottaen erittäin tehokas. Järjestystä ja sivistystä heijastelevaan Moreaun kartanoon kantautuu vain joitain hajaääniä ympäröivästä viidakosta, mutta heti tiluksille mentäessä elämän äänet terävöityvät. Möykän huipentuma on villiintyvien hybridien kylä, katkonaisten iskulauseiden sekoittuessa rumpujen taontaan ja petojen mylvintään. Houreista kakofoniaa piti kuulemma aikoinaan lieventää, kun eläinmiesten messuaminen aiheutti koeyleisössä pahoinvointia ja suoranaista oksetusta. Varsinaista musiikkia käytetään varsin säästeliäästi.

Tunnelmaa vahvistaa myös voimakas visuaalinen ilme. Karl Strussin pitkistä otoksista tulee mieleen saksalainen ekspressionismi, valon ja varjojen jyrkän vastakkaisuuden vahvistaessa arvaamatonta kuvavirtaa. Viidakosta, luolista ja jättikasveista koostuva lavastus ohjaa ajatukset tropiikkiin, ja Island of Lost Souls onkin varmaan omiaan juuri näiden hellekuukausien kauhuelokuvana.

Oman aikakautensa sisältönsä haasteellisuudessa ja lennokkuudessa toimiva, tiivis Wells-filmatisointi, jolla tuntuu edelleen olevan höyryinen ote. Toimii kumpaakin uudempaa yritystä paremmin. Niissä ei sitä paitsi ole jättiläisparsoja!

4/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

1(SPOILERI) Tässä on selkeää ironistakin kaikua tohtorin kohtaloa ajatellen.

2(SPOILERI) Ja tältä osin Moreaun luonteenpiirteet ovat samat, kuin romaanin neutraalimmalla versiolla: maailmalta syrjässä ja kokeidensa ääressä uteliaisuutensa ja ylimielisyytensä sokaisema, suorastaan itsetuhoinen demiurgi, joka tulee oman lyhytnäköisyytensä nujertamaksi. Temaattisesti Moreau kokee molemmissa tarinoissa saman kohtalon, mutta siinä missä kirjassa kuolema aiheuttaa petoväen keskuudessa oivalluksen, että jumala on kuollut, on tohtorin loppu filmissä oivalluksen seurausta.

3(SPOILERI) Parkerin saamattomuuden päätepisteenä se ei edes itse souda pakoon saarelta pätkän loppukuvissa. Tätäkin ennen tämä on ollut sekä siippaansa aikaansaavamman Ruthin retkikunnan löydettävä että surkeassa lemmenkaipuussaan uhrautuvan Lotan4 pelastettavana. Sokeasti Moreauta seuraava petoväkikään ei olisi alkanut kapinoimaan, jollei niiden luoja olisi hybriksessään osoittanut, kuinka vähän vaatteita keisarilla lopulta on.

4(SPOILERI, HAJAMIETE) Lieneekö sattumaa, että Lota kuulostaa jokseenkin samalta kuin Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa mainittu Loot – kumpikin pakenee omasta Sodomasta ja Gomorrastaan, ja molemmissa kertomuksissa koetaan menetys luotaessa katse takana koittavaan hävitykseen. Sillä erotuksella tosin, että Lotan kohtalo johtuu selvästi epäitsekkäistä syistä.

5(HAJAMIETE) Tässä olisi voinut ollut tekijöillä sauma korostaa Wellsin irvailevaa otetta, kirjassahan Lausujaa kuvattiin, paitsi valtaisaksi karvamytyksi, myös peuramaisia tai pukkimaisia (ts. saatanallisia) piirteitä omaavaksi petomieheksi.

2 kommenttia:

  1. Tämä on elokuva joka ei jostain syystä ole vielä eksynyt kokoelmiini vaikka pitäisi.
    Muistaakseni Far Cry 1 peli oli eräänlainen versio tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitään elokuvaahan ei varsinaisesti "pidä" omistaa. Paitsi ehkä Repo Man.

      Poista